Pikkutyttönä minulla oli vastaus valmiina lahjatoiveita kysyttäessä: oma hevonen. Ei muuta. Paitsi yhtenä jouluna, jona jostain syystä toivoin hevosen lisäksi oransseja karvareunuksisia tossuja ja robottia. Paketista sain ne unelmien tossut, mutta pieni käyntiinvedettävä robotti oli pettymys: ei sillä saanut pikkuveljeä kuriin. Palasin hevostoiveeseen muutamaksi vuodeksi.
Lukion jälkeen pääsin joka hevostytön unelmien opiskelupaikkaan Ypäjälle. Hoidin muutaman vuoden muiden hevosia, mutta talikoinnilla ei omaa hevosta hankita. Hyvä, että yksisilmäinen koira. Ja epileptinen kissa. Ja niille jokunen kaveri.
Elämä vei, mutta unelma omasta hevosesta eli. Toissa syksynä heräsin. Minulla on oma talli, kunhan kunnostan sen. Minulla on pala laidunta. Nyt tai ei koskaan! Vakuutin miehelle: hevonen olisi ratsuksi koulutettu ja rauhallinen lastenkin käsitellä. Minä en sortuisi teurasauton rampilla kompuroivaan reppanaan. Tämä olisi niin iso hankinta, että pitäisin pään kylmänä ja valitsisin järjellä.
Ensimmäistä hevosta katsomaan mennessä jännitti. Mitä tulisi koeratsastuksesta vuosien tauon jälkeen? Uskaltaisinko edes harjata? No, kokemusta saisin, ensimmäistä tuskin ostaisin. Kahta tuntia myöhemmin kättelin kaupat punarautiaasta ruunasta. Se ei todellakaan ollut lapsiystävällinen ja rauhallinen. Yksikään järkisyy ei puoltanut sen ostamista. Sillä oli eroahdistus. Se alkoi oppia eroon näykkimisestä. Hevoskuiskaaja ja ratsuttaja olivat kuntouttaneet sitä ja se oli kuukausien aikana ehkä edistynytkin. Se oli iso kuin vuori. Se kiipesi etujaloillaan pyöröpaalin päälle ja katsoi minuun: ”Mitäs nyt meinaat?”
Kahta tallinkunnostuksen ja laitumenaitauksen täyteistä viikkoa myöhemmin hevoskuljetusvaunu kaartoi pihaamme. Itkin ja nauroin ja vaikutin muutenkin epätasapainoiselta. 37 vuoden haave toteutui.
Miten ihmeessä kuvittelin onnistuvani siinä, missä ammattilaisten edistyminen oli takunnut? Hevoseni ei todellakaan ollut valmis pehmeään käyntiin metsäpoluilla, reippaaseen raviin hiekkateillä tai riemukkaaseen laukkaan sänkipelloilla. Tein töitä, että sain sen harjattua ja talutettua rauhallisesti. Pienetkin vastoinkäymiset saivat sen taantumaan. Karsinassa kaatunut vesiämpäri vei sen vuorokaudeksi tolaltaan, se vapisi kyljet hikoillen ja silmät pyörien. Se kuitenkin edistyi.
Vuoden kuluttua aurinko maalasi syksyn sänkipellot hopeisiksi. Minulla oli hevonen, mutta ei vieläkään laukan riemua. Vatsassani potki vauva.
Tänä vuonna odotan kuuraisia sänkipeltoja enemmän kuin koskaan.
Kirjoittaja on ikuinen hevostyttö.
2 kommenttia:
Olipa mukava juttu. Terveisiä hevoselle. Jäin vain miettimään, mikä kumma hummasta on niin säikyn tehnyt. Onneksi se löysi sinut. Vai onko se toisin päin? Jospa sitä jo sitten sitä laukkaakin joskus.:)
Vien terveiset Okulle :) Kovasti on ruuna kiertänyt ikävuosiinsa nähden ja luultavasti pysyy arvoituksena, mitä on kierroksellaan kokenut. Nyt saavat jo lapsetkin hoitaa ja istuskella kyydissä. Melko persoonallisena tuo varmaan pysyy lopun ikäänsä, mutta eiköhän se sänkipeltolaukka joskus onnistu.
Eilisiltana säntäsin ulos, kun kuulin Okun hirnuvan hädissään laitumella. Ravaili edestakaisin ja etsi Nuuska-ponia. Minä tähyilin jo naapurin pellot, mutta Nuuska kyhjötti katoksessa piilossa ja napitti otsatukkansa alta. Hevosenleikkiä :D
Lähetä kommentti