torstai 11. tammikuuta 2018

Tervetuloa, Miiru!

Meillä on kaksi tallikissaa, Siiri ja Rolle, mutta ne eivät todellakaan ole mitään syliteltäviä ja siliteltäviä vaan varsin karskeja katteja. Niille maalaistalossa on ehdottomasti paikkansa, mutta kyllä sellaista siliteltävää, syliin käpertyvää versiotakin kaipaa. Niin paljon, että jokainen perheenjäsen on vuoronperään sen ääneenkin sanonut. Pentukaupoille asti aihe vain ei ole edennyt. Kunnes...

Viime kesä oli katastrofaalinen heinien suhteen. Me emme saaneet paalin paalia ja niinpä olenkin soitellut ostoheinän perään. Yhtä mahdollista heinävinkkiä seuraten rimpautin eräänä syyspäivänä, mutta vastaaja yllättikin minut kysymällä: "Soititko kissanpennuista?" No en soittanut - soitin väärään numeroon :D Pentueesta oli vielä yksi varaamatta ja lähelläkin olivat, joten tuntui että tämä kissa oli meille tarkoitettu. Heinäkauppoja ei tehty, mutta kissakaupat tuli!


Miiru ei sentään matkannut meille postitse pahvilaatikossa, vaan eräänä kauniina päivänä sen huristelimme hakemaan. Pennut olivat saaneet madotukset ja rokotukset ja eläinlääkäri oli ne tarkastanut. Miirua epäiltiin tytöksi.


Kotona on riittänyt leikittäjiä ja sylejä. Miiru on todella seurallinen ja rohkea.









Paavo ja Miiru ovat kuin kissa ja koira: ylimmät ystävykset. Yhdessä leikitään ja nukutaan ja herkut jaetaan kaverin kanssa.



Nyt Miiru alkaa olla puolivuotias. Pikkujouluylläriksi se kasvatti kaksi karvaista pallia, joten kollihan se on. Hyvä niin, sillä sen verran jätkämäinen habitus sillä nykyisin on. Jännä, miten näin pieni kissa täyttää kodin. Se on aina touhussa mukana. Meidän kissa.

Tervetuloa, Miiru

PS. Pahoittelut kuvanlaadusta! Nämä menneiden juttujen kuvat olen kaivellut tallesta Googlen Kuvista, mutta pahus vieköön, nehän ovat siellä kutistettuina! Eikä tämä kännykuvien laatu alunperinkään häävi ollut... Mutta uusiin kuviin tulee varmasti vähän parannusta.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Tervetuloa, Omar-kukko ja kanarouvat!

Jos meillä kävi viime vuonna ovi ulospäin, niin kyllä se on näemmä käynyt sisäänkin päin :D Tämän helttajengin jälkeen on enää yksi tulokas esiteltävänä, joten eiköhän tänne blogiin vielä muistakin asioista juttua tule.


Ennen blogitaukoa meiltä kuoli edellisiä ruskeita tehotyttöjä, siis ruskeita munintahybridejä. Otimme syksyllä koristekanaristeytykset harmaan Rusetin ja Musta-Maijan. Viimeinenkin tehotytöistä vaihtoi hiippakuntaa talvella ja kevättalvella otimme kaksi risteytyskanaa lisää: pienen, vaalean Kinuskin ja ruskeankirjavan Kanamity Janen. Kohtuullisen sopuisaa oli kanasten elo, nokkimisjärjestksen alimmaisena oli Kinuski ja kukon paikan otti Musta-Maija. Kanat lähtivät taas tuttuun tapaan kesätöihin Tallipihalle ja palasivat meille syksyn viiletessä.


Olin viime vuoden puhelinmyyjänä. Soppareiden mukaan media- ja markkinointikonsulttina ja myyntineuvottelijana, mutta siis puhelinmyyntiä molemmat ja tuo myyntineuvottelija kuvaa hommaa paljon rehellisemmin. A-lehdillä viihdyinkin - siinä myyntineuvottelijan hommassa. Koulutus oli hyvä ja lehtivalikoima loistava: Apu, Eeva, Avotakka, Unelmien Talo&Koti (sen meiltä tehdyn joulujutun aikaan en olisi osannut aavistaakaan, että päädyn vielä myymään samaista lehteä, juttu siis tehtiin puoli vuotta ennen lehtimyyntihommiani), Viherpiha, Voi Hyvin, Maku, Kotivinkki, Tuulilasi, Mondo, Meidän Mökki, Meidän Talo ja vielä muutama muu - komea joukko. Toisin kuin moni luulee, työ ei ole tyrkyttämistä eikä kilttien eitä osaamattomien mummojen metsästystä. Olkaa huoleti, sillä suomalaiset mummot osaavat kyllä oikein hyvin sanoa: "Ei" :D

Kauppaa alkaa syntyä siinä vaiheessa, kun asiakkaan kanssa pääsee oikeasti juttelemaan. Ja se juuri on homman suola! Juttelin monen yksinäisen kanssa ja monen kiireisen. Juttelin vanhojen ja nuorten, terveiden ja sairaiden, miesten ja naisten kanssa. Puhuin pitkän puhelun saattohoidon loppusuoralla olevan kanssa, vaikka kauppaahan siinä ei tehdä. Puhuin lapsista, lapsenlapsista, vanhempien ja lasten suhteistä, harrastuksista, kodista, ruoanlaitosta, autoista. Kunnes yhden puhelun aikana aloimme puhua kanoista.

Tietenkin myyntityössä täytyy pitää fokus kaupassa. Juttelun aikana usein selviää asiakkaan kiinnostuksen kohteita, joiden perusteella voi tarjota juuri sopivaa lehteä juuri siinä oikeassa ja parhaassa paketissa hänelle.

Kanajutuissa kuitenkin pääsimme siihen asti, että heillä oli aivan ihanaluonteinen kukko, joka syksyn kylmetessä oli tarkoitus pistää pataan samoin kun sen kanarouvat. Ja eihän huipputyyppejä pataan laiteta! Siispä jatkoimme juttua työajan ulkopuolella ja niin meille muutti talvihoitoon ruskea tehojengi: Omar-kukko lempikanansa Laventelin kanssa ja kyytiin mahtui vielä kolme muuta ruskeaa rouvaa.





Kanoissa on todellisia persoonoita. Dora on todella kiinnostunut ihmisistä. Jos kanalassa sylittelee jotain muuta kanaa, Dora lentää syliin ja änkeää myös siliteltäväksi. Se kulkee pihalla ihmisten luona: hengaa verstaalla pojan ja Miehen kanssa, kipittää koulutaksia vastaan ja levittelee tallissa tavaroita minun talikoidessani.



Tämä jengi ulkoilee päivittäin, säällä kuin säällä. Välillä vain pikapyrähdyksen ja välillä niitä saa tosissaan etsiä ja paimentaa takaisin sisälle.



Enimmäkseen hyvin kanajengin kanssa on mennyt. Kurjaa tällä parvella on se, että ovat keksineet munien syönnin. Siispä virittelimme vierintäpesän, jos munat vierivät turvaan kouruun heti kanan alta. Osa munii lattialle ja sieltä nämä ryökäleet munat syövät, mutta n. puolet munista saadaan nyt ihmisten iloksi. Aluksi oli häiriökäyttäytymisenä myös ulosteen syöntiä, mutta se loppui matokuurin ja munintarehuun siirtymisen jälkeen.





Munat ovat kanojenpidossa tietysti kivoja, mutta ovathan nämä tosi kivoja ihan lemmikkeinäkin

maanantai 8. tammikuuta 2018

Tervetuloa, Nelli ja Petteri!

Luokkakaverini vuosi(kymmeni)en takaa postasi facebookiin kuvia pupujensa iloisesta perhetapahtumasta. Poikue oli jättikaniristeytyksiä ja voi, miten söpöjä! Olemme silloin tällöin puhuneet kanien ottamisesta ja takavuosinahan meillä olivat muutaman talven hoidossa angorakanit Simo Rusakko ja Ruusu. Jättikaneista olimme puhuneet, sillä niiden turkki ei juurikaan vaadi hoitoa ja ne kestävät tallin talvilämpötilassa. Sitä paitsi meillä oli tallissa vaarallisen tyhjiä karsinoita ja senhän tietää, miten sellaisten kanssa käy: tyhjänä ne eivät pysy. Siispä mieluummin kaksi pupua kuin lisää kolmijalkaisia poneja!

Heinäkuussa huristelimme hakemaan puput. Harmaa on poika ja sai nimekseen Petteri.


Kirjava on tyttö ja sai nimekseen Nelli Nelisilmä.



Aluksi puput asuivat kanalassa, sillä kanat olivat taas kesäduunissa Tallipihalla.



Syksyn lähestyessä muutimme vanhan ponikarsinan kanilaksi.



Syksyllä Petteri teki reissun eläinlääkäriin ja ajoitus meni nappiin, sillä pikkupupuja ei meille tullut. Tämä aina kanien kanssa jännittää :D


Kani on kiva lemmikki, varsinkin tallissa, sillä sen hoito ja ruokinta on niin samanlaista kuin hevosen. Meillä eläimiä on sen verran, että niiden hoitoon lohkeaa päivästä iso osa, joten on hyvä, että ruokinta ja karsinoiden siivous menee kaikilla samaan tahtiin.

Tervetuloa, Nelli ja Petteri!

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Tervetuloa, Keijo Koo!

Hän se on, Keijo Koo.


Kotilo saapui meille esikoisen viime kesäiseltä kummikyläilyreissulta terraarioineen, pala kurkkua ja seepiansuomu eväänä. Mun ensireaktio oli tyyppiä "Free Keijo". Mulla on aika jyrkkä käsitys luonnoneläinten kanssa seurustelusta: niitä on antoisaa ja mielenkiintoista seurata, mutta niille ihmisestä ei ole muuta kuin haittaa, uhkaa ja kuolemaa, joten koskaan ei kosketa - ei edes kastematoon. No joo, leppäkerttujen kohdalla oon heltynyt ja niille meilläkin on laulettu ja isoista sarvikuonokkaista ja varsinkaan niiden toukista nyt vain ei lapsi pysty pysyttelemään erossa. Mutta nekin on kaikki pienen tarkastelun jälkeen päästetty sinne, mistä ne otettiinkin.

No niin, viinimäkikotilo siis tuli. Pojalla loistivat silmät, kun kertoi sen olevan Keijo Koo. Julistin välittömän kotilonvapautusreissun startanneeksi, mutta hellyin: tutkikoon poika kotiloa muutaman päivän. Ruoka (kurkut, viinirypäleet, kirsikat, salaatti ja voikukanlehdet) kotilolle näytti maistuvan ja se vaikutti muutenkin hyvävointiselta. Sitä paitsi meidän pitäisi miettiä, mihin sen vapauttaa, täällä kun ei ole sen lajitovereita - tai muitakaan kotiloita - näkynyt. Onkohan täällä ympäristö sille sopiva? Sovimme, että kotiloa ei pidetä kädessä, sillä ihmisen ihon hiki tai saippuan ja käsirasvan kemikaalit saattavat polttaa näiden ihoa.

Muutama päivä kului. Lähiympäristöstä emme kotiloita löytäneet. Keijosta tuli vaivihkaa perheenjäsen. Kun sen muovinen terraario siivotessa halkesi, kävin ostamassa lemmikkiliikkeestä uuden.

Tällä hetkellä Keijo Koo asustaa terraariossaan pojan huoneessa. Se on vetäytynyt talviunille lemmikkiliikkeestä ostettuun puiseen mökkiinsä. Hengissä se on, sillä välillä se käy hakemassa palan salaattia evääksi mökkiin ja jatkaa sitten uniaan.

Keijo Koo taisi sittenkin tulla jäädäkseen. Viinimäkikotilot voivat elää 10 - 20-vuotiaiksi, joten yhteisiä vuosia saattaa edessä olla vielä paljonkin. Keijon ikää on mahdoton arvioida, mutta niin iso se oli jo tullessaan, ettei se ihan poikanen ainakaan voi olla.

Lemmikkinä kotilo on kiva ja helppo. Sen elämää on mielenkiintoista seurata varsinkin valoisampaan vuodenaikaan, kun se on aktiivinen. Kovin kiinteää suhdetta ainakaan meidän Keijomme ei ole ihmisiin luonut, muttä näyttää tunnistavan pojan, joka sitä ruokkii. Kotilot ovat kaksineuvoisia, joten jos suunnittelet useamman kuin yhden ottamista, on munia ja sitä kautta iloista ja lukuisaa perheenlisäystä luvassa, jos et munia tuhoa. Täältä löysin hyvin kootun blogin kotiloista ja niiden hoidosta, joten jos kiinnostaa, niin kannattaa tutustua.

Tervetuloa siis Keijo Koo, a.k.a. Lötkö

lauantai 6. tammikuuta 2018

Akvaarioelämää

Vedenalainen maailma on hurmannut meillä koko perheen. Otson 12-vuotislahjaksi saamassa akvaariossa alusta asti asunut tummansininen taistelukala Taisto kuoli jouluaattona ja jätti perheeseen kokoaan paljon suuremman aukon. Taistelukala tunnistaa ihmiset, ottaa kontaktia ja on kiinnostunut akvaarion ulkopuolisestakin maailmasta ja niinpä siihen saa luotua aidon kiintymyssuhteen.

Kalan kuoleman jälkeen pienessä (meillä 60 l) akvaariossa vesiarvot menevät helposti sekaisin ja ympäristöstä tulee kaloille ja muille asukkaille myrkyllinen. Monniset alkavat tehdä pikapyrähdyksiä normaalisti rauhallisesta pohjamaailmastaan pintaan happea haukkaamaan ja pienet parvikalat kuolevat helposti. Meillä pelätään sydän kurkussa kerran riehuneen pilkkutaudin puhkeamista, sillä edellisellä kerralla se riehui meillä kolme kuukautta ja tappoi kaikki kalat kahta lukuunottamatta (Taisto ja suuri albiinomonninen selvisivät) ja ison osan sukarapuklaanista. Nyt siis seurattiin sydän kurkussa vesiarvoja vaihdettiin tarpeen mukaan vettä osittaisilla vedenvaihdoilla. Onneksi tilanne pian tasaantui.

Eilen tulin kaupungilta kalakaupan kautta ja sieltä mukaan lähti näin upea taistelukalakoiras. Upea kaveri sai nimekseen Kauno.


Viime syksynä meille tuli kaksi punaista taistelukalatyttöä Taiston haaremiin, Miia ja Tiia.


Alku oli hankala, sillä tytöt olivat kovia tappelemaan. Ne raatelivat toistensa ja Taiston evät ja pyrstöt ja etsin jo niille uutta kotia, mutta yht'äkkiä tilanne rauhoittui ja Taisto alkoi rakennella romanttisena kaverina kuplapesää. Yhtenä päivänä Miia oli kadonnut ja käynnistimme tietenkin etsinnät. Se löytyi henkihieverissä pumpun takaa imukupin väliin juuttuneena. Saimme sen hengissä irrotettua, mutta silti se raasu kuoli.


Tiia on voinut hyvin ja kasvanut hurjan isoksi. Nyt Taiston kuoltua se jäi ainoaksi taistelukalaksi.


Eilen se sai kaveriksi taivaansinisen Teean. Nämä ovat muuten ihan mahdottomia kännykuvattavia!


Meille muutti myös tummansininen Tuija. Tuija tuntuu olevan aika luonteikas ja niillä näyttää tiian kanssa olevan meneillään jonkinlainen arvojärjestyksen selvittely. Näykkimistä tai raatelua ei toistaiseksi ole ollut, mutta Tuija lätkii pyrstöllään Tiiaa, joka kostaa äkäisellä takaa-ajolla.


Tällä hetkellä akvaariossa asuu myös neontetraparvi, kolme albiinomonnista, punaisia ja sinisiä sukarapuja ja petokotiloita. Petokotilot pitävät ei-toivotut kotilot akvaariosta ansiokkaasti pois, niitä meillä oli alkuun. Sukaravut ja petokotilot lisääntyvät sopivasti. Löydätkö alakuvasta kaksi petokotiloa treffeillä?


torstai 4. tammikuuta 2018

Tervetuloa, Mauri!

Okun, Viljamin ja Rokin lopetuksen jälkeen laitumella alkoi näyttää hirmuisen tyhjältä. Poju on täydellinen hevonen minulle ja Humu oikea kultakimpale lasten kanssa, mutta tytöille jäi valtava hellittävän ponin kokoinen aukko. Niinpä selailin taas Hevostalli.netin markkinoita ja facebookin hevoskaupparyhmiä. Kiltit, kohtuuhintaiset ponit vaihtoivat omistajaa salamavauhtia, joten muutaman kerran myöhästyttyäni olin nopea (heh, milloinkohan en olisi hevoskaupoissa ollut :D )


Mauri oli toinen poni, jota kävimme katsomassa. Se oli 7-vuotias eestiläinen ratsuponiruuna ja asusti ratsastuskoulussa. Se oli aiemmin ollut tuntikäytössä, mutta ollut pitkään sairaslomalla kinnerpatin takia. Kinnerpatti on kipeä tulehdus hevosen takajalan kinnernivelessä, joka kuitenkin etenee niin, että ajan kanssa se luutuu kivuttomaksi ja hevosesta tulee usein vielä käyttökuntoinen. Maurilla kinnerpatti oli vain ollut akuutissa vaiheessa yli vuoden, ja ratsastuskoulussa sen toipumista ei ole järkevää loputtomasti odottaa, sillä hevonen on pois tuntikäytöstä.


Voi, miten kultainen pieni hevonen Utelias, ystävällinen ja puuhakas. Antoi nätisti tyttöjen harjata ja hoiti Miehen parran hellästi järjestykseen, tuuppi minua samettisella turvallaan. Ei auttanut muu kuin lyödä kättä päälle ja lainata traileri. Eikä mikään pikkukoppi ollutkaan :D


Mauri käveli muina hevosina naru löysällä traileriin ja matkusti rauhallisesti. Onneksi matka ei ollut kovin pitkä, sillä minua vähän kylmäsi kuljettaa jalkavaivaista hevosta.


Hyvin päästiin perille ja Mauri sai tutustua uuteen paikkaan rauhassa tarhassa. Poju ja Humu olivat aidan toisella puolella laitumella.




Parin päivän päästä laskimme Maurin Humun kanssa laitumen puolelle. Poju osaa laumassa olla riiviö, joten se sai aluksi katsella tarhan puolelta.


Sen verran rauhallisesti homma sujui, että samana päivänä päästimme Pojunkin mukaan. Kyllä muutama juoksuaskelkin otettiin, mutta enimmäkseen keskityttiin olennaiseen: syömiseen.


Ensimmäinen yhteispiehtarointikin nähtiin melkein heti pikku lauman yhdistyttyä.


Parin päivän päästä jo oltiin yhdessä siestalla. Ei ollut huolta tällä poppoolla sapelihammastiikeireistä.


Loppukesällä vaihdettiin laidunlohkoa vielä kauemmas ja sinne on kiva kulkea porukalla.


Mauri sai pattikengityksen ja eläinlääkäri piikitti kipeän nivelen (Humultakin piikitettiin samalla ensimmäiset vanhuuden vaivat, kipeytyneet takapolvet) ja syksyllä päästiin vähän hommiinkin. Kinnerpattiselle rauhallinen liikunta on hyväksi, joten käynti-ja ravityöskentely kevyen ratsastajan kanssa on enemmän kuin suotavaa. Toki tämä poppoo laitumellakin liikuntaa saa.


Ekan yhteisen ratsastustunnin loppukaarrossa meinasin haljeta ylpeydestä: pöhelö-Pojusta on tullut 10-vuotiasta kiltisti totteleva ratsu ja Mauri - se oli elementissään!


Maastossa Pojulla on vähän liikaa vauhtia lasten makuun, mutta pikku lenkkejä mennään näinkin.



Tänäkin vuonna laidunkausi kesti pitkään. Tämä alempi kuva on lokakuulta.


Sain aikaiseksi syksyllä maalata lopultakin nimikyltit talliin. Ja kyllä vain: Mauri on arabin ja eestinhevosen rakkauslapsi. Mauri, Maukka Perusjätkä, Mauno Ahonen.


Jätimme tänä vuonna tarhan jatkoksi laitumen puolelle juoksuaitauksen. Sen verran kakaramaista on tämän poppoon meno. Vanha Humukin innostuu välillä riekkumaan kuin teini.


Leppoisaa on kuitenkin elo enimmäkseen.


Maurin kuuma arabialainen veri saa sen liikkumaan kevyemmin (häntä pystyssä ja kaula kaarella, sieraimet lautasen kokoisina!) kuin suomenhevoset ja tytöillä on vielä siihen totuttelemista. Viileämpi eestiläinen veri saa vastapainona Maurin ajattelemaan lähinnä ruokaa. Kinnerpatti ei juurikaan ole eloa ja oloa haitannut, joten otetaan päivä kerrallaan ja ollaan varovaisen toiveikkaita, että Maurilla olisi vielä parikymmentä kivutonta vuotta edessäpäin. Kokonsa ja rakenteensa puolesta (sk. 149 cm) Mauri jaksaa kantaa minutkin, kunhan kintut vain ovat kivuttomat. Toistaiseksi elellään enimmäkseen rauhallista oloneuvoksen ja seurahevosen elämää.

Hienosti Mauri on kotiutunut ja pieni, uusi lauma hitsautunut yhteen. Laitumen ollessa hevosten hautojen luona, Humu, Poju ja Mauri nukkuivat hautojen vieressä. Toisella puolella aitaa hautojen takana oli peurojen kiepit.

Tämä lauma on suurempi kuin kolme hevosta.