Kuusivuotias

Otso, Otsinkainen, Ötsinkäinen. Esikoinen, ensimmäinen. Kuusi vuotta sitten pitkän päivän päätteeksi se tuli kuperkeikalla maailmaan. Toivotin tervetulleeksi sanomalla "Karhunpoikanen". Otso siitä oli tehtävä, ei se olisi voinut olla kukaan muu. Olavi myös, sukunsa vesa.



Se nukkui kainalossa. Puhui kantoliinassa puolaa.




En ompele sen vaatteisiin taskuja. Taskuihin nimittäin kerätään aarteita: kukkia, mustikoita, onnenkiviä, nauloja. Kerran oli hiirenraatokin.



Se osaa uida pinnalla kolme metriä selkää ja pinnan alla myyrää vielä pidempään. Se ajaa polkupyörällä ilman apupyöriä. Kiipeilee sääret mustelmilla. Sen selässä kasvaa hienoa nukkaa, aavistus että siitä tulee joskus iso ja vahva, karvainen setä. Se voi syödä vinon pinon äidin paistamia lettuja tai isän tekemiä vohveleita. Vappumunkkien syönnissä epäilen sen hallussa olevan epävirallisen maailmanennätyksen.



Sitä jännitti ensimmäisen hampaan lähtö. Nyt ei enää, toinenkin lähti jo ja sen ensimmäisen tilalle kasvoi uusi. Tuttu juttu.



Poikanen.