Oma Oku

Minulla on lopultakin Oma Hevonen! Sitä voi harjata ja hoitaa kaikessa rauhassa ja sillä voi ratsastaa melkein missä vain. Se tulee tarhan portille vastaan höristen ja pirteimmillään jopa laukalla - muulloinkin kuin ruoka-aikaan. Sen ilme muuttuu innokkaaksi ja odottavaksi, kun se näkee minut ratsastusvarusteissa.

Olen käynyt sillä maastossa, tutkinut kilometritolkulla uusia teitä ja polkuja. Joskus lenkit sujuvat rauhallisesti ja mennään käyntiä pitkin ohjin, joskus peruutetaan kymmeniä metrejä karkuun tien vierestä lehahtavaa lintua ja joskus Oku kuskaa minua tolkutonta pukkilaukkaa. Enimmäkseen lenkit alkavat kuitenkin olla rentoja: kevyttä ravia, maisemien katselua, pehmeää laukkaa sänkipellolla viiman soidessa korvissa. Ihan normia meno ei kuitenkaan vielä ole - eikä ehkä koskaan - sillä Oku hirnuu äänekkäästi varsinkin oudoissa paikoissa.

Olen ratsastanut myös suitsetta ja satulatta. Tässä ensimmäisen kerran onnistumisen riemua! Aluksi Oku oli ihmeissään ja meinasi lopettaa homman alkuunsa, mutta uskalsi kuitenkin, äkkiä pääsi jyvälle ja tykkäsi. Ehkä joku kerta kokeilen pelkällä kaularemmillä.

Aika-ajoin näytämme jo ihan oikealta ratsukolta. Kummallakin ryhti ja kunto kohenevat. Minä olen 14 kiloa kevyempi kuin viime syksynä, kiitos 600-kiloisen personal trainerini.

Pihalla Oku seuraa touhujani, kutsuu luokseen. Joskus se vakoilee salaa. Et ehkä huomaa, mutta alla olevaan piilokuvaan on kätkeytynyt hevonen, naamioitumisen mestari!

Satulassakin voin jo räpsiä kuvia. Rento kaula, uteliaat korvat, eteenpäinvievä askel. Maastoon, metsätielle. Kaksin, vain Oku ja minä.

Minulla on jo ratsastuskypärärusketus. Nenä ja kasvojen alaosa ruskettuu sieltä, mistä kypärän lippa ei varjosta.

Meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Pukkilaukkaa ja jurotusta. Hirmuisen hyviä onnistumisen hetkiä, oppimisen riemua ja yhteishenkeä. Luottamustakin.

Vielä on matkaa, mutta olemme jo pitkällä. Pidemmällä kuin uskalsin edes toivoa.

Onnea on Oma Hevonen!