Tällä hetkellä Oku saa olla hetken tauolla minun mammalomaillessani, mutta tässä on alkuvuoden kuulumisia ajalta ennen lomaa.
Edistysaskelia on taas ollut niin monta, etten tiedä, mistä aloittaisin. Suurimmalle osalle hevosharrastajista nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta me olemme tehneet töitä jokaisen eteen. Esimerkiksi se, että voin harjata ja laittaa Okun kuntoon sisällä hoitokarsinassa Viljamin jäädessä tarhaan tuntuu uskomattomalta. Vielä uskomattomammalta tuntuu, että Oku antaa tehdä kaiken rauhallisena - vain talliin sisälletulo on vielä vaikeaa. Saan laittaa Okulle mitä vain varusteita, myös sen aikaisemmin kammoamat pintelit.
Okun kierrokset nousevat tallista ulos tultua. En nouse tällä hetkellä sen satulaan suoraan, vaan juoksutan hetken aluksi, jotta se saa purkaa hermostuneen energiansa turvallisemmin.
Video antaa juoksutuksesta oikeamman kuvan, kuvan perusteella voisi luulla seesteisemmäksikin puuhaksi. Aluksi pukkeja tulee vielä enemmän, videossa on jo hetki verrytelty. Liinan kanssa saatan työskennellä Okun kanssa muutenkin maasta käsin, riippuen aivan sen kulloisestakin tilasta. Joskus talutan ja harjoitan komentoja maasta: seis, peruutus, käännöksiä, eri askellajit.
Okun ollessa hermostuneimmillaan on paras vain antaa sen juosta pahimmat höyryt ulos ja rauhoittua. Raippaa en vielä voi harjoituksissa käyttää, mutta siihenkin on alettu totutella pikku hiljaa, eikä raipan mukanaolo saa Okua enää suunniltaan. (Oikeasti raipalla
ei kuulu lyödä hevosta, vaan se on hyvä lisäapu varsinkin maasta työskennellessä: hevonen erottaa sen liikkeet paremmin ja reagoi niihin terävämmin, kuin epämääräisempään käden tai liinan liikkeeseen. Oku on ilmeisesti saanut jossain vaiheessa tutustua raippaan ihan väärässä käyttötarkoituksessa, niin paljon se sitä pelkäsi.) Kentällä työskentelyyn en ole raippaa vielä ottanut ollenkaan mukaan.
YouTubesta,
täältä, voit katsoa videon juoksutuksesta. En jostain syystä saa liitettyä sitä suoraan blogiin.
Tokenihan se taas, kun sai hetken juosta. Rentoutui niin, että satulaan on turvallista kavuta.
Ratsaille noustua menen hetken käyntiä ja sitten annan Okun taas purkaa jännitystä juoksuun. Yleensä tässä vaiheessa tulee vielä muutama pukki.
Parin haukihypyn jälkeen päästään töihin ja keskittymään. En yritä vielä juurikaan koota Okua, juoskoon pitkänä, kunhan korvat ovat hörössä ja suunta ja vauhti minun päätettävissäni. Ratsastan kaikissa askellajeissa, kaarevia uria, pysähdyksiä, peruutuksia, taivutuksia. Hassua, että Oku tekee nykyään mielellään kaiken, mitä vain keksin pyytää, kunhan avut vain ovat selkeät. Se ei enää hermostu edes, vaikka ei heti ymmärtäisi, mitä siltä pyydän. Eikä se ole tässä vaiheessa ratsastusta enää mennyt lukkoon. Yhteys hevosen ja ratsastajan välillä ei enää pätki, se säilyy.
Lopuksi teemme aina pienen maastolenkin. En malta olla laukkaamatta loivaa ylämäkeä, sillä Okulla on varmasti maailman ihanin laukka!
Kotipihaan tullaan käyntiä, ohjat pitkinä. Pihaan kaartaessa Oku aina tarkistaa ensimmäisenä, onko Viljami vielä tarhassa. Ratsailta noustua Oku saa herkkuja, kehuja ja taputuksia. Se vaikuttaa puoli metriä itseään korkeammalta, niin liikuttavan pollea se on.
Nyt kun olemme päässeet eroahdistuksen herroiksi ja itse ratsastuskin alkaa sujua, olen miettinyt pääni puhki, kuinka lievittää ratsastuksen alkujännitystä Okulta. Että se olisi jo ratsaille noustessa siinä (melko) rennossa tilassa, mihin päästäkseen sitä nykyään pitää juoksuttaa. Että se huomaisi, että minun ratsaille nousuni ei enteile liian suuria vaatimuksia, joita se ei osaa täyttää ja vielä vähemmän väkivallan uhkaa ihmiseltä.
Olen noussut Okun selkään tarhassa, ilman satulaa ja suitsia. Molemminpuoleisena luottamusharjoituksena.
Taskussani minulla on harja ja Okun rauhoituttua paikoilleen rapsuttelen sen niskaa ja harjailen harjaa. Siitä se pitää erityisesti. En tiedä, onko tässä mitään järkeä, mutta minusta vain tuntuu, että tätä me tarvitsemme: rentoja hetkiä ilman mitään erityistä tarkoitusta. Yhdessäoloa tallissa, tarhassa, maassa ja ratsailla.
