Silmissä vilkkuu ja niskaa jomottaa, sormet ovat jumittuneet noita-akan koukuiksi. Mikä ihme pistää neulomaan pimeässä ja TV:n vastavalossa harmaita palmikoita? Mikä koukuttaa lapsen trikoopaidoissa niin, että sellainen valmistuu vaikka vauva nukkuu päiväunensa kolmen minuutin pätkissä ja uhmaikäinen esittää koko temppurepertuaarinsa keksien muutaman uudenkin bravuurin? Miksi jatkaa, vaikka ompelukone oksentaa syheröä ja alalanka loppuu neljä senttiä ennen päättelyä?
Pojan trikoopaidoista löydän valtavasti riemua (enkä vähiten yhden pojan kohderyhmän vilpittömistä reaktioista). Ihanaa tehdä jotain, jonka voi aloittaa ja päättää samana päivänä. Värikästä, iloista. Jotain, jota ei muualta saisi. Ilo löytää jo unohtuneen tekemisen riemu. Ompelin joskus trikoosta paljon itselleni. Milloin olen unohtanut?
Neulominen on jotain, mitä teen silloin kun en tee mitään. Kun sylissä ei ole kukaan ja kädet ovat vapaina. Lanka tuntuu hyvälle, puikkojen ääni kuulostaa hyvälle. Unelmien kodin a.k.a rappiotilan ikuisuusprojektin rinnalla on mukava tehdä jotakin pientä. Jotain, jonka näkee yhdellä silmäyksellä ja joka mahtuu käsiin.
Puoliyö. Jokohan malttaisin laittaa kutimet koriinsa ja kirjoittaa illan viimeisen paitaidean muistilapulle ennen nukkumaanmenoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti