Juuri äskenhän minä ajoin kuplavolkkarilla synnärille. Talven ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat mustan joulun jälkeen. Ihailin illan autiolla tiellä lumisadetta yksin, suurimahaisena. Seuravana päivänä sain ihailla valkeaa maata pieni vauva rinnallani. Rakastuin siihen heti, se oli omani. Katson hölmistyneenä keskimmäistäni: kuusi vuotta on kulunut.
Sen elämä on satubalettia, prinsessaleikkejä, pastellinvärisiä poneja, piirtämistä ja askartelua. Se pukee röyhelöhameen päälle toppahaalarin ja viilettää pulkkamäen hurjimmasta hyppyristä. Sillä on mustelmia ja asfaltti-ihottumaa, ihania pinnejä ja keijukaiskimalletta. Tyttö, melkein eskarilainen.
Se sai Joulupukilta toivomansa taikatemppupakkauksen. Se heitti ohjeet pois ja kertoi osaavansa koota temput itsekin. Taikaa vain ei tapahdu, vaikka ne kokoaa pöydälle ihan oikein ja odottaa.
Sillä on suuret, siniset silmät, nöpönenä ja punaiset posket. Sotkuinen huone ja vaaleanpunaiset vaatteet. Iltasaduksi se valitsee Peppi Pitkätossua ja Barbieta.
Se haluaa ymmärtää maailmaa. Se miettii, olemmeko maapallon ylä- vai alapuolella. Se osaa aakkoset suomeksi ja englanniksikin niiden kolme ensimmäistä kirjainta. Se osaa numeroita ja yhteenlaskua. Se miettii, minkä kokoisia olivat dinosaurukset ja onko isoveljen dinoluuranko aito. Se hämmästyttää lukemalla lyhyitä sanoja: ”Telkkarissa lukee S-Ä-Ä, sää!”
Se odottaa eskarin alkua. Tammikuussa syntyneellä on pitkä odotus. Minä en ole huolissani: sillä on koulukyydeissä isoveli turvanaan, se on reipas ja rohkea. Se haluaa maailmaa tutkimaan.
Kunpa maailma pysyisi sille aina yhtä kauniina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti