Eläinpopulaatio: 16

Tervetuloa taas, talvipuput Simo Rusakko ja Ruusu! Nämä kanat eivät ole ennemmin pupuja tavanneet, joten uusissa kämppäkavereissa riitti ihmeteltävää. Nyt talli alkaakin olla talveksi täynnä, vain yksi shettiskarsina kolisee tyhjyyttään. Aion pysyä tiukkana: ei aasia, ei strutsia, ei riikinkukkoja - jos joku tulee, se on se haaveilemani pieni, pörröinen poni!

 Hani on ollut meillä nyt neljä viikkoa. Laitumelle on muodotunut ihan oikea Lauma. Hanin kylkien näykkäisyjäljet ovat enää pieniä, paranevia arpia ja jopa Hani ja Viljami viihtyvät lähekkäin - ja kahdestaan.

 Hani uskaltaa jo nukkua makuultaan laitumellakin, Oku ja Viljami pitävät vahtia.

 Hanilla riittää virtaa ja vauhtia. Ihan tätiratsuksi en sitä tituleeraisi :D Maastossa olen saanut (pyytämättä) tutustua kiitolaukkaan ja kiitoraviin. Naapurin pellolla käytiin esittämässä korkean koulun ilmaliikkeitä. Yhdeltä lenkiltä toin kuumakallen taluttaen kotiin ja jatkoin harjoituksia kentällä - ja sitten taas maastossa - ja sitten taas kentällä. Hoitaessa Hani alkaa jo olla rauhallinen, mutta tuntuu nyt kokeilevan meitä kuin murrosikäinen. Iltapimeällä ei meinaa välillä antaa laitumelta kiinni, vaan tömistää ohi vuoroin oikealta ja vasemmalta. Kauravadin rapistelu kesyttää pimeydessä melskaavan mustangin.

Hyvin meillä enimmäkseen kuitenkin sujuu ja huumori hommassa säilyy. Ehkä hevosella on sama, kuin sijaisperheeseen tulevalla lapsella: kun olo on tarpeeksi turvallinen ja arki sujuu, täytyy kokeilla rajat.

Vanhoista heinäseipäistä ei nikkaroida Ahdin tilalla sisustustikkaita, vaan estepuomeja. Hanille laitoin kentälle yhden (1 kpl) maapuomiksi: siitä repesi riemu! Puomia ylitettiin kaikissa askellajeissa ja joka suunnasta, välillä siihen kompastuen ja välillä hirmuisella loikalla. Kivaa oli molemmilla, sekä tädillä että ratsullaan!

Korkeaa koulua ja esteratsastusta siis, jos joku kysyy, mitä täällä harjoitellaan :D

 Pidempään blogiani ja Okun ja minun taivaltani seuranneet varmasti ymmärtävät, miten valtavan iso juttu tämä on: voin ratsastaa Okulla kentällä. Kentällä mennään tässä vaiheessa rauhallisesti, pitkin ohjin ja paljon kehuen. Kaarteita, pysähdyksiä. Oku malttaa keskittyä ratsastukseen eikä hirnu kaverien perään. Ja ne kaverit saavat olla joko ihan aidan takana vaikka laukkailemassa ja pukittelemassa tai laitumen kauimmaisessa nurkassa kokonaan pois näkyvistä! En meinaa uskoa: voiko vaikeasta eroahdistuksesta parantua?!

Tiedättekös mitä! Olen käynyt Okulla myös maastossa! Ihan uusia, menemättömiä (edes taluttamattomia!) reittejä. Ensimmäisellä kerralla Oku pysähteli, katsoi aina välillä minua ja tuuppasi turvalla saappaan kärkeä: olenhan varmasti mukana. Seuraavalla se jo meni itsevarmemmin, reippaasti ja minua juurikaan kurkkimatta. Luotti apuihin ja valitsi aina pois kotoa johtavan reitin risteyksissä, joissa annoin sen valita. Oku tutkii uusia maisemia uteliaana, korvat hörössä. Hikoamatta, hirnumatta, vapisematta. Ei pass-käyntiä, ei rodeota, ei paniikkisyöksyjä pakoon. Se ei säpsähtänyt edes peuramiehen läheltä kuulunutta laukausta!

Viisi vuotta olemme nyt Okun kanssa tehneet työtä. Sana "makkara" on mainittu useasti: turhautuneella, nauravalla ja jopa vakavalla äänellä. Otin tavoitteeksi, että voin ratsastaa Okulla suht' turvallisesti omalla kentällä ja vähän ihan lähipelloilla. Nyt yht'äkkiä tuo tavoite on ylitetty kirkkaasti!

Eilisiltana tulimme metsäpolulta sänkipellolle juuri auringonlaskun punaisimmalla hetkellä: koko maailma hohti punarautiaan Okun värisenä. 70-vuotias armeijan satula narisi tutusti, hevosen kengättömät kaviot mossahtelivat pehmeän tasaisesti kosteaan peltoon, kuolaimet pitkien ohjien päässä kalisivat Okun makustellessa niitä keskittyneesti.