sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Elämäni hevoset

Nelihevosinen arki on melkoisen... hevosvoittoista. Humu ja Poju, Humppa ja Pomppa, tarvitsevat kohtuullisen aktiivista liikutusta. Viljaminkin mieltä on hyvä virkistää silloin tällöin töiden merkeissä. Oku on ainoa oloneuvos.

Hevoset ovat aina olleet osa elämääni. Sillloin, kun minä olin teini, 80-luvulla, ratsastuskouluissa rehotti hoitajakulttuuri. Minun hoitohevoseni Etelä-Vantaan ratsastuskoululla oli puolalainen puoliverinen Etan. Se oli tärkein asia elämässini koko yläasteen ja lukion ajan.


80-luvulla oli ihan tavallista, että ratsastustuntiin oli varaa vain kerran viikossa. Muutama onnellinen kävi viikkotunnin lisäksi valmennustunneilla. Minä en. Mutta meillä kaikilla oli mahdollisuus osallistua ratsastusseuran kilpailuihin. Koulukisoihin Etanille riitti halukkaita ratsastajia, mutta esteisiin sain sen aina muiden innokkaiden puuttuessa.


Hevosharrastuksen kohokohtia olivat myös erilaiset riehat. Tässä Talvitempauksessa sain ratsastaa Etania hiihtoratsastuksessa.

Valokuvat otettiin siihen aikaan filmikameroilla ja yleensä niistä kohokohtahetkistä. Arki tallilla oli hevosten harjaamista, ratsastajien auttamista selkään, hoitajien pesäpallo-otteluita hevosten ollessa maastossa, kummitusjuttuja satulahuoneessa, huisi pyllymäkikallio talvisin tallin kerhohuoneen takana metsässä, kevään ensimmäiset shortsikelit tallin ylisille johtavalla sillalla auringossa.


Kesäisin käytiin ratsastusleireillä. Ratsastusleirihevosista rakkain oli suomenhevostamma Piku Parkanon ratsastuskoulusta, jossa kävimme vuokrausleireillä.


Ypäjälle hevostalouskouluun pääsy oli hevostyttövuosien huipentuma. Elimme hevosia kokonaisen vuoden. Opiskelimme niitä päivät, teimme tallivuorot ja vapaa-aikoina ratsastimme siitostammoilla maastossa.


Minulla oli kaksi hoitotammaa: entinen kouluratsu Matrosenschatz, joka odotti kaksosvarsoja. Odotus päättyi surullisesti, sillä tuona talvena Ypäjällä riehui virusabortti. Kevään koittaessa saatiin onneksi riemuita myös monesta terveestä, elävästä varsasta, mutta surullisia uutisia oli talven mittaan monta. Laivan kokoista Matrosenschatzia enimmäkseen taluttelin, mutta suomenhevostamma Ehton kanssa Ypäjän polut ja tiet tulivat tutuiksi satulaperspektiivistä. Ehton kanssa kävimme myös naapurin opiston jouluratsastuksessa. Siihen aikaan opisto ja hevostalouskoulu olivat vielä erilliset.


Ehtosta tuli minulle Ypäjän vuoden aikana valtavan rakas.


Ypäjän jälkeen olin töissä ratsastuskoululla ja jatkoin opintoja pieneläinhoitajaksi. Tein töitä eläinten kanssa, kunnes siitä tuli mahdotonta allergian takia.

Allergialääkkeet ovat kehittyneet vuosien varrella ja minun allergiani helpottaneet, mutta kieltämättä ne tuovat oman jännittävän lisämausteensa arkeen. Elämä ilman hevosia kuulostaa kuitenkin ihan mahdottomalta. Onneksi ne ovat elämässäni!

3 kommenttia:

Saara kirjoitti...

Ihmettelinkin kun maisemat näytti niin tutuilta, mutta ehkä se johtuukin siitä että asutte reilun viiden kilometrin päässä, enpäs tiennykään että "sielläkin suunnalla" on hevosia :D Ihana blogi, ja puodin näyteikkunoita olen monesti ihastellut kun olen kulkenut ohi! :)

hepsuthopsut.blogspot.fi

Jasmiina kirjoitti...

Ihanaa, näiltä kulmilta löytyy koko ajan lisää hevosia :)

Mervi Åberg kirjoitti...

Mä taidan muistaa tuon Etan. Oliko siellä Igor niminen hevonen, valkoinen mustin pilkuin? Kävin Etelä-Vantaan ratsastustallilla jonkin verran muutaman vuoden ajan.