Entiset kaupunkilaiset ja heinäpoudat

Heinäpoudat tulivat. Eilen lampaat vielä pääsivät piiloutumaan pitkään heinään,

tänään ne herkuttelivat samalla pellolla vasta niitetyllä heinällä. Lampaat ovat meillä nykyään aina vapaina, kun olemme ulkona. Ne ovat kesyyntyneet ja tuntuvat haluavan olla aina siellä, missä mekin. Ei uskoisi näitä samoiksi kauhukakaragemsseiksi, jotka karkailivat vähän väliä. Tästä juuri haaveilin lampaita ottaessani, ystävällisistä ja uteliaista karvapalloista. Niitä on edelleen kolme, vaikka kuvien perusteella niitä voisi luulla olevan enemmänkin. Ne vain ovat kaikkialla!

Mies ampui sunnuntaina naulapyssyllä käteensä. Neljän tuuman naula etu- ja keskisormen välistä kohti rannetta. Hurjaa! Onni onnettomuudessa, ettei yhtään luuta tai jännettä rikkoutunut. TAYS:sta tuli sanelukopio:

"Tulosyy: Naulapyssyn naula vasemmassa kädessä.
...
Ilman puudutusta nypätään tongeilla naula pois.
...
Ottaa yhteyttä, mikäli ihmeitä tapahtuu."

Hmmm, mitäköhän ihmeitä tässä nyt on odotettavissa?

Niille ihmeille kyllä olisi käyttöä, että saisimme to do- ja remppaostoslistamme lyhenemään. Välillä hengästyttää, kun mietimme kaikkia tekemättömiä töitä. Käsityöyrittäjyys ei todellakaan ole mikään kultakaivos ja välillä muistelen haikeana IT-alan aikaisia palkkapäiviä. Ja lomia.

Töitä on paljon. Remontin lisäksi miehellä ihan oikeita ihmisten töitä, minulla oman yrityksen töitä. Hoidamme edelleen lapset kotona ja se tarkoittaa sitä, että toisen vanhemman ollessa lasten kanssa, toinen on töissä. Omia töitäni pystyn onneksi isoksi osaksi tekemään myös lasten kanssa. Ja lampaiden - tietenkin.

Olemme tämän vuoden aikana pitäneet yhteistä vapaata - koko perhe - sen verran, että olemme katsoneet kaksi elokuvaa DVD:ltä. Välillä mietityttää, kuinka kauan tällaista jaksaa.

Sitten taas tulee niitä hetkiä, jolloin tätä rankkaa ja rakasta elämänvaihetta ei vaihtaisi mihinkään.

Okun kesäihottumaan on löytynyt lopultakin hyvät lääkkeet. Iho on edelleen ehjä ja ruunapojalla on melkein kaikki jouhetkin tallessa, vaikka ollaan jo heinäkuussa. Oku on saanut aikaisesta keväästä lähtien kalanmaksaöljykapseleita (ihmeaineena omega-3, jota saa myös pellavarouheesta ja rypsiöljystä), niitä jatkan tästä lähin ympäri vuoden. Kevään edistyessä aloitimme allergialääkityksen, Heinixiä 5 - 10 tablettia päivässä. Ötökkäkarkoitteena ja ihon paikallishoitona on rypsiöljyllä jatkettu pikiöljy. Näissä pysytään!

Tässä alapuolen kuvassa on neljä ihmistä ja seitsemän eläintä. Vain kaksi kissaa (ja minä, kuvaaja) puuttuu täydellisestä perhepotretista. Perheeseen on tulossa lisäystäkin. Tällä kertaa uusi tulokas ei miu'u, hauku, mää'i, kotkota tai hirnu. Se ei kasva masussani, vaikka onkin pieni ihminen. Olemme vuosien varrella kouluttautuneet sijaisperheeksi lyhytaikaisiin sijoituksiin ja nyt siirryimme mappi Ö:stä aktiivisten odottajien joukkoon. Ihan hassua odottaa näin: emme yhtään tiedä, kuka tulee ja milloin. Raskaana ollessa asiasta on sentään jonkinlainen valistunut arvaus. Näistä pienistä ihmisistä en voi kirjoittaa blogissani, enkä tietenkään heidän kuviaan julkaista. Jos siis joskus kuvissa vilahtavat pienet varpaat tai pullea poski, tiedätte mistä on kyse :)

Arvatenkin minua jännittää. Kuinka käytännössä sujuu? Tunteet ovat ristiriitaiset myös siksi, että tulokas tulee lähteäkseen. Lainaahan nuo ovat, omatkin lapset. Mutta eri tavalla. Uskon, että plussan puolelle kuitenkin jäädään, koko perhe. Rakkautta ja iloa, pientä tuhinaa kantoliinassa. Niitä ainakin odotan.

Meiltä on matkaa lähimmälle asfaltille monta kilometriä. Katuliiduille on silti käyttöä. Lapset ovat värittäneet pihan kivet, kaivonkannet ja tallin ylisille johtavan sillan.

Meillä ei ole omaa peltoa. Naapurin isännältä saamme ostaa heinät pellosta. Hän niittää ja paalaa, me kuormaamme kärryyn ja tuomme latoon. Tällä viikolla on niitetty, kuten puuroturpaisen Okun takana näkyy. Pelto kutsuu siis pian pellottomia entisiä kaupunkilaisiakin.

Hevosilla on laitumella ihan omat kuvionsa. Ne ovat kuukaudessa tallanneet itselleen polut ja tehneet piehtarointipaikan. Viljami heinämahoineen näyttää tiineeltä tammalta, vaikka kuvitteleekin olevansa preerian mustangi.

Ihan parhaita hetkiä ovat ne illat, jolloin menemme laitumelle koko porukalla. Aikuiset, lapset, lampaat, hevoset, koira ja välillä jopa kissatkin. Silloin olen varma, että juuri tätä haluan. Elämää maalla töineen kaikkineen.