Minä sytytin kynttilän Nuuskan haudalle, istutin sille hiljan helmililjan sipuleita.
Olen aina ollut eläinrakas. Lapsena asuimme kaupungissa ja meillä oli lemmikkeinä vuosien varrella vain undulaattipariskunta, jonka koiras muutti meille itse avoimesta parvekkeen ovesta, ja myöhemmin kissa, Mirri. Pian omaan kotiin muutettuani otin koiran, kaltoinkohdellun pumi Veeran. Ja pian se sai seuraa kissanpentu Villestä ja rusettimarsu Vikestä. Vikke sai myöhemmin morsiamen, Ruusun. Ruusu tuli Viken luo poikasretkelle. Poikasia ei kuulunut, mutta Ruusu jäi Viken luokse.
Mummolassa maalla oli aina eläimiä: lehmiä, lampaita ja tietysti kissoja ja koiria. Lypsin salaa kissoille ja koirille maitoa. Mummo lypsi lehmät käsin loppuun asti. Äitini suuttui, kun muistelin mummon kuolleen lypsyltä tullessaan maitoämpärit käsissään: "Mummo laski ämpärit ensin käsistään!"
Mummo oli myös käsityöihminen. Muistan, kuinka mummon ja vaarin keinutuoleissa kolisivat kahvipurkeista tehdyt tuhkakupit, joihin mummo oli virkannut päälliset. Kuvassa näkyy virkattujen tuhkakupin päällysten lisäksi mm. pikkuveljeni.
Maalla minulla oli aina joku eläin mukanani, vähintään kissa. Muistan nimikkolampaani Marjatan, joka kesyyntyi isosta laumasta huolimatta. Muistan myös, kuinka serkkuni Annan kanssa järjestelimme kanit häkkeihinsä uudestaan värien perusteella. Sukupuolijaottelu oli kai liian tylsä.
Minulla tosiaan oli aina joku eläin mukanani. Edesmennyt Irma-tätini ei varmaankaan ilahtunut, kun toin orvon poronvasan pirttiin.
Teinivuosieni hoitohevonen oli nimeltään Etan. Villapaitaan neuloin tietysti Etskin. Tein myös ystävälleni samanlaisen paidan hänen hoitohevosensa Gustavin kuvalla.
Ypäjällä rakkain hoitohevoseni oli suomenhevostamma Ehto. Sillä oli hengitystievaiva, puhkuri. Nauroin vedet silmissä, kun se vei minua pitkin metsiä yskien molemmista päistä. Muut kuulivat kaukaa tulomme.
Miehen tavattuani sain kaupan päälle myös miehen poikamiesvuosien ystävän, karkeakarvaisen mäyräkoira Konstan. Minulla oli siinä vaiheessa Veera-pumin lisäksi kissat Viivi ja Roope.
Konsta
Muutimme miehen kanssa maalle ja arvatenkin siitä seurasi lisää eläimiä. Roope-kissan kuoltua meille tuli Kalle-kissa. Seuraavaksi tuli Viivi-kissan jäätyä auton alle Sulo, joka meillä on vieläkin. Sulosta seuraavana tuli sekarotuinen yksisilmäinen 5-vuotias Jepuliina. Jepu oli kokenut kovia ja kiertänyt kodista toiseen.
Sulo ja Kalle, Sulevi ja Kalevi, vähämieliset kissaveljekset. Kallella oli kissalle harvinainen epilepsia. Se ehti elää 11-vuotiaaksi - vastoin kaikkia ennusteita - kunnes yhtenä kevätpäivänä ei enää palannut retkiltään. MIA, missing in action.
Ruoka-aikaan keittiössä oli tungosta, kun meille kotiutui vielä suurikokoinen collie Ami. Tullessan Amilla oli paha tapa purra ihmisiä ja se tulikin meille, kun sen entiseen perheeseen oli tulossa vauva. Meillä Ami unohti pahan tapansa ja kiltimpää koiraa sai hakea. Ami kuoli aivan liian pian imusolmukesyöpään.
Konsta ja Jepuliina eivät ehtineet muuttaa Ahdin tilalle. Ne kuolivat yhtä aikaa, kirsut yhdessä, molemmat 13-vuotiaina. Ne on haudattu Ahdin tilalle, metsään.
Elämäni eläimet.
4 kommenttia:
Voi miten liikuttava postaus. Mä vielä just katsoin surullisen leffan ja täällä soi sen melankolinen loppubiisi. Tippahan tässä tulee linssiin. Eläimet on parasta mitä lapsi voi vanhemmiltaan saada, mä oon sitä mieltä, ja niin onnellinen että meidän lapsukaiset on eläneet koko pienen ikänsä koirakavereiden keskellä. Mä oon myös aina ollut ihan järjettömän eläinrakas.
Liikuttava postaus! Ihania eläin persoonia! :)
Aloin itkeä minäkin... Jo tekstiä lukiessani, ilman tietoa siitä että näemmä muittenkin silmiin se nostatti tipat. Viuviu-Wiukutinta on ikävä. Vaikka nykykoti on sille "ikinä kaikkein paras", parempi kuin saatoin itsekään tarjota. Mut ikävä on tähtihaaveiluja ja kuutamoistahduksia sen kanssa. Ja ikävä on kahta nyt syksyllä meiltä hävinnyttää kissaa ja Viljamin kanssa yhtä aikaa läthenyttä Jörö-shetua = The Törö-poni, ja monta vuotta sitten kuolleita hamstereita x 2 ja paria kania, ja lapsuuden issikkaani, sekä lapsuuden ja aikusuuden kynnyksen sakasanpaimenkoiria. Ja nyt kun aloin eläinten perään nyyhkiä niin tuli ikävä myös 10 v sitten kuollutta isääni...
Ilman satulaa, paljasratsunani Wuono-tamma, kävin juuri pyhäinpäivän kunniaksi viemässä isälleni kynttilää paikallisen hautausmaan yhteiselle muistokivelle. Paikalliset mummelit ja papat puolestaan kostuivat kyyneliin asti kun näkivät hepan hoitamassa hautausmaa vierailua. Kun ei näitä karvaturpia enää liiku kylillä kuten ennen.
Kiitokset kauniista kommenteistanne!
Nova Melina: Niin totta, erityisesti lapset ja eläimet kuuluvat yhteen.
Viljamin äiti: terkkuja sinne! Hirmuinen ikävä on edesmenneitä eläimiä, koosta riippumatta. Puhumattakaan ihmisläheisistä.
Viljamia ja Okua odottaa jymy-yllätys lähipäivinä, kun meille tulee pariksi viikoksi shettisTAMMA hoitoon. Saa nähdä, kuinka pyörälle ruunien päät menevät ja pitääkö tamma laittaa lampaiden kanssa samaan tarhaan.
Ihan varmasti postaan tänne, kunhan raportoitavaa tulee :)
Lähetä kommentti