perjantai 24. marraskuuta 2017

Surun vuosi


Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa. Mietin uuden blogin aloittamista ja mietin sisällön rajaamista tiettyyn aihepiiriin, mutta päädyin taas tänne. Ei mulla ole mitään tiettyä aihetta. Paitsi elämä. Ja kuluneen vuoden vallitseva teema, kuolema. Sitä lajia toivon vähemmän tulevaisuuteen. Kulunut vuosi on pitkä, kammottava rivi hautoja. Kokemuksia, joista näen varmasti painajaisia lopun ikääni. Surua.


Mietin nyt, että joku varjelus sai minut lopettamaan yritykseni. Sen pyörittämiseen minulla ei olisi ollut kuluneena vuonna voimia - niin ikävä kuin ikiomaa, ihanaa puotiani onkin.


Saatatte muistaa, että lampaista luovuimme toissa syksynä, puodin lopettamisen jälkeen. Olivatko ne joskus näin pieniä?! Kasvoivat ja vanhenivat, vielä nopeammin kuin lapset.


Akvaarioon iskeneestä pilkkutaudistakin taisin ehtiä kertoa. Se penteles oli sitkeä ja tappoi lopulta kaikki muut kalat, paitsi Taiston. Tämä on varmasti Suomen sinnikkäin ja kallein sintti! Monen kuukauden hoitokierteen jälkeen tauti lopulta voitettiin ja Taisto polskii potrana tänäkin päivänä, seuranaan uusia ystäviä.


Kaikki kauniit, ruskeat kanarouvat tulivat viime talvena tiensä päähän. Yksi toisensa jälkeen ne alkovat nuokkua ja kun herkut ja tehohoito ei tuonut helpotusta, päätyivät armollisesti pölkylle. Lasten rakasta Lumme-kanaa aikoinaan yritimme hoitaa viimeiseen asti ja tehomunijan lähtö ei todellakaan ole kaunis, kun muninnat on munittu loppuun. Nykyään päästämme helpommin pois - ja vannoimme, että tehokanoja emme enää ota.


Vuoden vaihteen jälkeen tallissa riehui hevosherpesvirus. Se iski kaikkiin viiteen hevoseen. Rokiin pahimmin, sen takapää halvaantui.


Muut kuntoutuivat pikku hiljaa keuhko- ja muista oireistaan, mutta Rokin kanssa oli edessä pitkä tie. Se alkoi toipua halvauksesta ja keuhkojen kanssa taisteltiin pitkään. Keuhko-oireita lievittänyt kortisoni laukaisi ilmeisesti kaviokuumeen. Siitäkin selvittiin.


Hoito jatkui pitkään. Jonain muuna, kuin tänä surujen vuonna olisin antanut periksi jo aikaisemmin, mutta nyt oli mielessä vain, että tämä poni ei saa kuolla. Kesän tullen kaviot olivat kunnossa ja hengitys kulki lääkkeittä. Keskushermostolääkityksen purkua suunniteltiin ja takaosaa kuntoutettiin. Roki jopa laukkasi ja pukitteli!


Okun ja Viljamin aika oli tullut kesän koittaessa. Olen tästä päätöksestä jo monta kertaa kirjoittanutkin. Talvella vanhan Viljamin kaulanikamat alkoivat oireilla ja Okun ei todellakaan tarvinut kestää enää yhtään ihottumakesää. Päästimme ne yhdessä pois, ikivihreille, kivuttomille laitumille ja hautasimme pellon laitaan männyn juureen.

Olen aikanaan ollut hevosklinikalla kesän töissä ja nähnyt lopetuksia. Mutta ne olivat sairaita, jo valmiiksi lääkittyjä hevosia - ne eivät nousseet leikkaispöydältä. Luulin olevani valmistautunut Okun ja Viljamin lopetukseen - niin hyvin kuin sellaiseen nyt voi olla - mutta vähänpä tiesin. Lopetuspäivän iltana istuin ja ajattelin, että miten ikinä pystyn jatkamaan elämää.

Pystyin vain. Seuraavana päivänä lievemmin kesäihottumainen Humu alkoi hangata ja tuli aikaa kaivaa ihottumaloimi esiin. Ajoitus sentään oli juuri oikea.

Myöhemmin kesällä Rokin kaviokuume uusi. Mietimme kengittäjän ja eläinlääkärin kanssa hoitomahdollisuuksia ja nyt oli pakko päästää irti. Kova päätös meille kaikille, jotka epäuskoisina ja toiveikkaina olimme saaneet ihmetellä Rokin elinvoimaa ja toipumista. Männyn juureen tuli kolmas hautakumpu.


Elokuussa saimme lopulta haudata äitini uurnan sukuhautaan.


Työrintamallakin on tapahtunut yhtä ja toista muistuttaen, että kaikki ei tosiaan mene omien suunnitelmien mukaan. Lopulta olin kahdessa eri yrityksessä puhelinmyyjänä. Ennakkokäsityksistä huolimatta pääosin mukavaa hommaa ja aloin pärjätäkin. Nyt olen palaamassa taas lähtöruutuun, siihen tilanteeseen, jossa piti olla jo viime vuoden syksynä. Perhehoitajaksi siis. Sillä rintamalla elämme nyt jännittäviä aikoja soittoa odotellen.

Vuoteen on mahtunut tietysti paljon hyvääkin. Uusia eläinperheenjäseniä ja iloa. Niistä lisää toisella kertaa...

5 kommenttia:

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Todellakin, surun vuosi. Voimia sinulle♥

Päivi P kirjoitti...

Kiva lukea taas blogiasi vaikka se olikin nyt surua täynnä. Toivottavasti elämä kääntyy nyt aurinkoisempaan suuntaan.

Susanna kirjoitti...

Voi luoja, mikä vuosi. Vähempikin musertaisi. En nyt löydä sanoja, mutta saatko kiinni virtuaalisen halauksen, joka täältä lähtee nyt?

Sirkku kirjoitti...

On hyvä, että olet takaisin blogin ääressä.

Jasmiina kirjoitti...

Kiitos kommenteista, kiva olla taas täällä :)