Sain olla kirjoittajavieraana tämänpäiväisessä Tyrvään Sanomissa.
Saimme juuri sopivasti jouluksi remonttimme etenemään siihen vaiheeseen, että isommat lapset saivat hartaasti odottamansa omat huoneet. Uusia huoneita kalustaessa tuli samalla myllättyä vanhojen huoneiden järjestys uuteen uskoon ja käytyä läpi kaappien sisältö. Sangen perusteellinen joulusiivous siis. Pienimmäisen kaapista löytyi kastekynttilä, jonka pakkauksen kyljessä olevassa tekstissä kerrotaan valkoisen värin symboliikasta, ilosta ja kiitoksesta:”Iloinen ja kiitollinen ihminen luo ympärilleen iloa ja kiitollista mieltä.”
Kyllä, positiivisuus tarttuu. Miten tuo niin usein arjessa unohtuu? Miten positiivisuutta on niin paljon vaikeampi jakaa, kuin negatiivisuutta? Miksi optimismin vastakohdaksi usein määritellään realismi?
Oma isäni kommentoi ensimmäistä kirjoittajavierailuani lukiessaan:”Aika imelää.” Tosin samainen isä myös kommentoi jouluruokiani: ” Aika eksoottista”, mikä saattoi sittenkin olla sangen positiivinen kommentti - olosuhteet huomioon ottaen.
Koulussa meille yrittäjän ammattitutkintoa opiskeleville esiteltiin tutkimustulos, jonka mukaan suomalaisten yrittäjien haastavimpien asioiden kahden kärki on aikataulujen pitäminen ja tervehtiminen. Tervehtiminen! Miten ihmeessä voi olla, mietin (se aikatauluasia on jotenkin helpompi käsittää.) Mutta tottahan tuo on: monesti liikkeessä asioidessaan ei saa vastausta tervehdykseen. Olen suorittanut omaa kenttätutkimustani tuon koulupäivän jälkeen. Ja pelästyttänyt pahaa-aavistamattomia asiakkaita tervehtimällä reippaasti ja hymyillen. Varmasti myös jokusen myyjän.
Monet optimistiset arjen valinnat maksavat vähän niitä pessimistisiä vaihtoehtoja enemmän, kuten vaikkapa vihreä sähkö, eettisesti tuotetut vaatteet, luomu ja reilun kaupan tuotteet. Optimismi on mainoksissa leimattu tyhmyydeksi: ”Sieltä ostetaan, mistä halvemmalla saadaan” ja ”Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa”. Riippuu näkökulmasta ja sitä paitsi: ”Elämä on”.
Uskon positiivisuuden voimaan. Sanonta ”Pessimisti ei pety” on ehkä sanontojen masentavinta antia. Miksi hyvää ei saisi odottaa? Onko onnistumista se, että pääsee sanomaan: ”Mitäs minä sanoin”? Eikö olisi mukavampaa pitää hauskaa myös matkan varrella? Että voitaisiin lopuksi, lopputuloksesta huolimatta, todeta: ”... mutta tulipahan naurettua”.
Kirjoittaja on positiivinen
2 kommenttia:
Mä olen "piilopessimisti". Kun on ihan varma, että sataa, niin onkin ihana huomata aurinko pilvien takaa!!! Kun on tottunut vähään, niin on aina ihana saada vähän enemmän - varsinkin jos et ole sitä osannut odottaa:)
Kiitos. Kirjoituksesi teki hyvää.
Lähetä kommentti