Syksyn etenemisen huomaa tallissa. Kesän se on ollut tyhjillään omien eläinten viettäessä laidunelämää ja talvivieraiden muutettua kesäkoteihinsa. Nyt talliin alkaa olla asiaa joka päivä.
Lampaat ovat vielä laitumella, mutta viikonloppuna keritsimme ne Miehen kanssa. Aika tumpeloita vielä ollaan, mutta homma nopeutui lammas lampaalta, eikä kukaan saanut haavoja. Uusi keritsin on mainio vempeles, joskin painava.
Viimeistelin lampaiden lookit vielä fiskarseilla. Lampaista Miina on näin kesy. Musta Marja rimpuili lähes koko operaation ajan ja valkoinen Kukka protestoi määkimällä.
--- Hyppää tästä yli, jos vihertävä hörhöily ei kiinnosta ---
Olen miettinyt, pystyisinkö syömään itse kasvattamiamme eläimiä. Ehken näin pienestä poppoosta, nämä ovat meillä kuitenkin lemmikin asemassa. Ehkä sitten, jos eläimiä olisi enemmän? Syömme muutenkin tosi vähän lihaa kotona, luomua tai riistaa joskus. Koulussa lapset saavat syödä ihan samaa kuin muutkin, samoin kyläillessä syömme, mitä on tarjolla. Lampaantaljoja meillä on, pari halpis-ikealaistakin. Jatkossa ostan varmaankin taljat vain paikasta, joista tiedän, millaisissa oloissa eläimet ovat kasvaneet. Omat lampaamme tulivat Pajukannan perinnetilalta. Sieltä voisin ostaa taljan tai lihaa.
--- Pahin hörhöilyvaara ohi ---
Paavolla on selvästi paimennusviettiä. Paimennus olisi koiraharrastus, jota haluaisin harrastaa - jos vain olisi enemmän aikaa.
Siirsimme hevosten laitumen vielä kertaalleen tälle laidunkaudelle. Nyt ne pääsevät halutessaan kulkemaan vapaasti hiekkatarhaan ja säänsuojakatokseen.
Toimme Tallipihan kanat sadonkorjuujuhlista tullessamme. Niillä siirto sai tällä kertaa parven sekasorron valtaan ja arvojärjestystä haetaan uudestaan. Toivottavasti anarkistinen meininki pian laantuu ja rauha palaa kanalaan!
Tuntuu kodikkaalta, kun tallissa on taas elämää.
2 kommenttia:
Kun olin lapsi, meillä oli lampaita. Ensimmäisiä oli 7 kappaletta ja annoimme niille nimet.
Sitten ne syötiin. Oli siinä ruokapöydässä vanhemmillakin vähän nieleskelemistä, kun mietimme, onkohän tämä Maikin vai Lemmikin koipi. Ei kivaa.
Sittemmin lampaita oli kymmeniä, nimiä niille ei enää annettu, ja ruokailutkin muuttuivat ihan helpoiksi.
Voi Maikkia ja Lemmikkiä! Noin ajattelenkin: yleisellä tasollla ajatus lihansyönnistä ei niin töki, mutta Kukka-makkaraa olisi aika vaikea niellä. Näitä otuksia odottaa aikanaan hauta, ei pata.
Noista jaloista tuli mieleen Ypäjä, hevostalouskoulu ja teurasjalat. Saimme teurastmolta hevosten jalkoja kengityksen harjoitteluun ja kerran yksi tyttö keräsi neljä koipea itkien pinoon. Tuttuja olivat. Hullua on, että vaikka tilanne oli kamala, oli musta huumori valloillaan. Ehkä juuri siksi?
Lähetä kommentti