Oku on ollut minulla nyt vähän yli viisi vuotta. Sen kanssa on taisteltu menneisyyden traumoja ja vaikeaa eroahdistusta vastaan. Monta kertaa usko on meinannut loppua ja olen kyseenalaistanut 600-kiloisen rikkinäisen eläimen kuntoutuksen mielekkyyttä ja järkevyyttä. Tämän viiden vuoden ajoittain vaarallisenkin taipaleen jälkeen en voi mitenkään suositella samaa kenellekään. Kuitenkaan nyt, tänään, en vaihtaisi askeltakaan pois. Meidän yhteinen matkamme on vienyt kuin vienytkin eteenpäin.
Tänä syksynä Oku on ottanut huimia harppauksia eteenpäin. Hanin tulo teki sille hyvää. Hani toi sekä Okulle että minulle sen viimeisen puuttuvan rohkeuden palasen, jolla pääsimme todella harjoittelemaan ratsastusta. Vasta tänä syksynä olen saanut Okun ratsastuskentälle rauhallisena ja vasta tänä syksynä on päästy lähipeltoja pidemmälle maastoon. Marraskuun lopulla Oku otti kuitenkin pahasti takapakkia.
En tiedä, mitä tapahtui. Innoistuinko liikaa, vaadinko liikaa? Oliko romahduksen käynnistäjänä lähipellolle ammuttu hirvi? Oli mikä oli, yhtenä päivänä Oku vain meni selkään noustessani täysin lukkoon. Hikosi, hirnui ja aloitti vanhan rodeonsa. Jatkoin niin kauan, että sain sen kulkemaan laitumen reunalla pätkän käyntiä, sitten päätin antaa Okulle kunnon tauon ratsastuksesta.
Jouluaattona nousin ratsaille melkein kuukauden tauon jälkeen: ei rodeota, vauhtia ja intoa vain. Tänään olin kolmannen kerran ratsailla. Juoksutin Okua liinassa ensin, jolloin se sai purettua pukitteluna jännityksensä. Menon rauhoituttua nousin satulaan. Menimme kentällä kaikissa askellajeissa. Lisättyä käyntiä, pieniä kokoamisia, sulkutaivutus ravissa, pysähdys suoraan laukasta, peruutus! Oku teki kaiken, mitä vain keksin pyytää - ja se teki mielellään!
Voi, mikä onni on ratsastaa, kun hevoseen saa tämän yhteyden! Okun kanssa olen saanut sen aiemminkin, mutta se on katkeillut saman ratsastuksen aikana. Ehjään hevoseen saatu yhteys ei helpolla katkea, koskaan. Rikkinäisen kanssa olen haaveillut tuosta yhteydestä ja miettinyt, saammeko sitä milloinkaan.
Tämä päivä antoi valtavasti uskoa ja toivoa. Kentältä lähdin vielä tielle. Ravasimme täydellisen rentoa, rullavaa ravia poispäin tallista ja hevoskavereista, kaikesta tutusta ja turvallisesta. Kävelimme takaisin rentoina, ohjat kaulalla.
Ensimmäisen kerran Oman Hevosen kanssa.
6 kommenttia:
mahtava lukea okun edistystä ja sun fiilistelyjä <3
Aivan mahtavaa, nuo ovat juuri niitä hetkiä joiden takia elämä hevosten kanssa on niin palkitsevaa!
voikun sinulla ja okulla olisi kaveriratsukko noille maastolenkeille, helpottaisi kummasti ja jäisi se turhanpäiväinen vääntö pois.... kiitos kun kirjoitat kauniisti hevosestasi, onnen oku kun on saanut sinut omistajakseen:)
t.sari
Kiitokset kommenteista :)
Siitä kaveriratsukosta olen kyllä haaveillut. Viljamin voisi tietysti joskus koittaa ottaa käsihevoseksi, sekin varmasti auttaisi. Ovat vain Okun kanssa niin eri kokoiset ja varsinkin eri vauhtiset. Kuvista ei ihan näy Okun koko, sen säkä on lähes 170 cm ja on rotevalle suomenhevoselle paljon.
Ihan fiiliksissä olen vieläkin ja Mieskään ei lakkaa ihmettelemästä Okun eilistä menoa. Toivottavasti tätä lajia on luvassa jatkossakin!
Onnea onnistumisen taipaleella!!! Olisi mahtavaa tavatajoskus sinut ja Oku!!!
Kiitos myös Tangelstiina! Olisipa tosiaan hauska joskus treffata Blogistanian tuttuja :)
Lähetä kommentti