Käsityörintamalla on nyt hiljaista. Ompelukone seikkailee edelleen huollossa eikä uutisia ole vielä kuulunut. Uusia käsitöitä olen suunnitellut paperille - ja tilannut tarvikkeita ja kankaita Internetin ihmeellisestä maailmasta.
Hevosrintamalla sen sijaan tapahtuu. Nuuska-paran kanssa taistellaan edelleen kaviokuumetta vastaan. Epäreilu vastustaja, ja julma. Yli kuukauden karsinalepo on nyt onneksi takana ja Nuuska pääsee päivittäin haistelemaan ulkoilmaa edes hetkeksi. Lääkekuuri on edelleen päällä. Minulla on sydän mykkyrällä poniystävän puolesta, tällä kertaa luulin jo pelin olevan pelattu. Nyt kuitenkin ollaan taas paljon paremmassa ja pieni toivo viriää. Liian aikaisin ei luovuteta, mutta turhaan ei ystävän tuskaakaan pitkitetä.
Nuuska on kasvattanut tallissakin komean talviturkin. Tuonne sekaan häviää satula ja pienin ratsastajakin. Tänä talvena ei tosin ole satulaa selkään laitettu.
Okua huolestuttaa yksin tarhassa. Nuuskan karsinalevon alkupuolella Oku hyppäsi tarhan portin kohdalta yli. 170 cm ja ponnistupaikka vielä alamäessä. Minkä esteratsun maailma menettäkään!
Okulla on eroahdistus.
Toivoin toissa äitienpäiväksi Tuire Kaimion "Hevosen kanssa". Ajattelin, että nyt löytyy Okulle apua. Siihen aikaan Oku ei vielä suostunut liikkumaan mihinkään ilman Nuuskaa ja meni jonnekin paniikin tuolle puolen, täysin tavoittamattomiin, jokaisesta pienestäkin poikkeamasta arkirutiiniin. Oku hikosi ja vapisi aivan kyljet vaahdolle, kun kaatoi vahingossa vesiämpärinsä.
(Kirjasta otetut kuvat Tuire Kaimio: Hevosen kanssa)
En ole aiemmin joutunut tekemisiin hevosen kanssa, johon ei saa mitään kontaktia. Tiesin Okun eroahdistuksen ostaessani sen. Onnistuin kuitenkin optimistisesti sivuuttamaan faktat, että se kanssa olivat jo tehneet töitä hevoskuiskaaja ja ratsuttaja. Olin vakuuttunut, että meillä on hyvä parantua. Löytää oikea polku ja nähdä valo, säätää fengshuit kohdilleen ja planeetat oikeisiin kulmiin.
Äitienpäivälahja masensi hieman.
Voidaanko kaksi ja puoli vuotta laskea kärsivällisyydeksi?
Joulun pyhinä tapahtui käänne. Planeetat nitkahtivat lopulta, aura kirkastui ja feng shui on kohdallaan. Okun kanssa pystyi yht'äkkiä käymään rauhallisilla (!) kävelyillä - ihan yksin ja ilman Nuuskaa tai muita. Jopa Paavon kanssa. Miten ihanaa oli edes talutella omaa hevosta rennosti ja nauttia luonnosta ja eläinten seurasta!
Okun kanssa haetaan posti.
Eilen uskaltauduin Okun selkään. Kävelimme pellolle talutusta varten aurattua uraa pitkin ratsastuskentälle. Teimme voltin ja kaartelimme hieman. Pihaan palattua Oku katseli vielä postilaatikolle: mennään. Mikäpä siinä! Postilaatikolta katselimme tielle: uskallammeko? Kyllä! Tietä pitkin pätkä ja metsäpokua takaisin. Ihan rauhallista käyntiä, armeijan satula kotoisasti natisten. Omalla hevosella!
7 kommenttia:
Voi pikku Nuuska ponia, parane pian. Lähetän virtuaalihalit ja jaksamista sinne:)
Tsemppiä sinne heppojen kanssa! Omat heppani ovat ihan tolkun naisia nykyään, mutta toista oli kun suokki tuli. Se meni ihan sekaisin kun joutui pari minuuttia olemaan tallissa tai tarhassa yksin. :/ Myös noita uskomattomia aidanylityksiä on nähty täällä, ilman vauhtia, siis paikaltaan 160cm ylitettiin, vaikka pikkutammalla säkäkorkeus on nippa nappa 150cm... Kaikkein pahin ahdistuja oli meillä poni, silloin kun meillä vielä sellainen oli. Se tuli läpi karsinan ovista, vaikka luulin, että niin jykevät ovet pidättelevät norsulaumaakin.
Nykyään hepat liikkuvat erikseen ilman ongelmia, toisen tarhaillessa kaikessa rauhassa.
Nuuska ponille rapsutuksia ja paranemisia, mikä ihana pörriäinen! :)
Nuuska kiittää :)
Helpottavaa kuulla, että ahdistujat ovat rauhoittuneet. Jospa meilläkin!
Meillä on kopsut tulleet tosi isosta tallista tänne "hieman" pienempiin piireihin. ;) Selvästi kaikkia ahdisti se, että ei ollutkaan sitä isoa laumaa ympärillä; entisessä paikassa hevosia tuli ja meni, mutta joku oli aina näköpiirissä.
Meidän suokki oli joulukuun alussa ratsutuksessa ja lämpöinen tamma oli viikon kotona yksin täysin ilman ongelmia. Hän onkin kyllä sellainen oman tien kulkija, kaverit ei ole niin tärkeitä, kunhan äiti on lähellä! ;)
Voi, miten hyviä uutisia! Toivon kaikkea hyvää ja sellaista, mitä tarvitaan teille sinne hevostenne kanssa. Ponille paranemista ja Okulle sitä, että lupaavalta näyttänyt valonpilkahdus jatkuisi.
Oijoi, miten hyvään postaukseen osuinkaan,
Nuuskalle parantumista, lähetän parantavia säteitä! Kaviokuume osaa olla pirullinen.
Ja Oku - toivottavasti sielusi arvet alkavat parantua ja saatte monia yhteisiä luottamuksen hetkiä.
Tuiren kirjaa olen itsekin ruunani kanssa ihmetellessäni lukenut. Onneksi olen saanut paljon apua osaavilta ihmisiltä.
Voih, mahtava persoonallinen Husgvarna ja ihunat hummat :) Meilläkin noita nelijalkaisia takkuturkkeja on kaksi ihan vaan omaksi iloksi. :)
Lähetä kommentti