Oku

Ensimmäinen oma hevoseni. Iso ja rakas ja ihana. Ja pelottava alta aikayksikön tapahtuvine mielentilan muutoksineen. Muutos rennosta luppakorvasta rodeoratsuksi tapahtuu nopeasti, vailla minun huomaamaani ulkoista ärsykettä. 600-kiloinen ruutitynnyri, vaikeasta läheisriippuvuudesta ja kaameasta kesäihottumasta kärsivä nallekarhu. Tohtori Jekyll ja Mr Hyde.

Olen hyväksynyt ajatuksen, etten koskaan tule saamaan Okun ongelmille nimilappua. Olisi helpottavaa saada vaikkapa lievän kehitysvamman diagnoosi, mutta ei niitä hevosille kovin helposti jaeta. Oku on Oku.

Punnitsen koko ajan sen elämän arvoa suhteessa vaaraan, jonka se kieltämättä aiheuttaa ympärillään oleville. Mutta onko vaara sen suurempi kuin muillakaan hevosilla? Aina hevonen voi pelästyä, paarma voi purra arasta paikasta väärällä hetkellä. Aina täytyy itse osata varoa. Okun lopetuspäätöstä on vatvottu 1½ vuotta edestakaisin. Olemme päättäneet, että jos kesäihottuma yltyy taas hoidon auttamattomiin, päästämme sen pois ikivihreille itikattomille laitumille. Ja kas, Oku selvisi viime kesästä ja nyt se voi oikein hyvin. Kesäihottumaa hoidetaan allergialääkkeillä, Solheds- ja tervavoidepaikallishoidolla ja kaikkein tärkeimpänä kunnon ihottumaloimella. Hautapaikka on kuitenkin katsottuna. Okun ei tarvitse koskaan lähteä Ahdin tilalta.

Minä olen saanut ratsastajana vanhaa itseluottamustani takaisin, kiitos Pojun ja Humun. Oku voi nyt niin hyvin, että yhtenä iltana sitä harjatessani ja hoitaessani mietin, mitä se tuumaisi pikku ratsastuslenkistä. Sehän ei ollut ajatuksesta moksiskaan! Olen edellisen kerran ollut sen satulassa pääsiäisenä 2015, jolloin ajattelin ratsastavani sillä jäähyväislenkin. No, nyt oli come backin aika! Satula selkään ja minä perässä. Kävelimme pihasta pellon laitaan ennen kuin hämmästynyt Mies ehti kissaa sanoa.

Metsäpolkua pitkin tielle. Oku käveli rentona, haki vähän tasapainoa ratsastaja selässään.

Emme malttaneet vielä kaartaa pihaan vaan jatkoimme kierrostamme pellon laitaa ratsastuskentän ympäri. Okua vähän itketti, kentän takana oltiin jo tosi kaukana laitumella odottavista kavereista. Vähän Oku mietti, pitäisikö pukittaa, mutta jatkoi käyntiä minun silitellessäni ja jutellessani. Naapurin isännän traktorihommista Oku ei ollut moksiskaan.

Hyvä poika, ihan äijä! Hienosti mentiin käyntiä kavereiden ohi ja kohti pihaa. Okuhan nauttii!

Tallin edessä kaivoin taskustani kuivaa leipää, sen tarjoilen mielelläni selästä. Tallin edessä (ja muutenkin) paikallaan seisominen on tärkeä taito.

Hoidin Okun ja loimitin ihottumaloimen. Kylläpäs sain taluttaa laitumelle tyytyväisen hevosen!

Okun kanssa huomisesta ei koskaan tiedä. Nautimme kaikista hyvistä päivistä.