Ratsuni Oku ja minä

Muistatteko, kuinka kirjoitin Okun alkuvaiheista meillä? Entä Okun eroahdistuksesta? Minua melkein itkettää, kun katson näitä kuvia. Tänä kesänä on menty niin huimia harppauksia eteenpäin!

Voin ratsastaa Okulla Viljami-ponin jäädessä talliin. Talvitarhassa Oku on tarpeeksi rento ja malttaa keskittyä käynti- ja ravityöskentelyyn. Rodeoita ei ole hetkeen nähty. Oku kuuntelee ja on ennemmin jopa raskas. Ihan minun oloiseni hevonen: iso, roteva, vähän etupainoinen ja raskas. Sellaisilla olen tykännyt ikäni ratsastaa. Viirauksensa kullakin.

Okun eroahdistuksen kanssa on tahkottu pian neljä vuotta. Toki väliin mahtuu Aretan äitiyslomani - ja Nuuska-ponin kuolema, joka aiheutti kamalan takapakin Okulle. Synkimpinä hetkinä en uskonut ikinä ratsastavani Okulla. Nyt ratsastan!

Ratsastusmurheet alkavat olla normaaleja: Oku on paljon jäykeämpi oikealle kuin vasemmalle. (Tämä on normaalia hevosilla, ihan kuin oikea- tai vasenkätisyys ihmisillä, hevonenkin on oikea- tai vasenpuoleinen. Ratsastuskoiluihin pyritään valitsemaan hevosia, jotka ovat mahdollisimman tasaisia molempiin suuntiin.) Enpä olisi vielä kesäkuussa Okun selkään kiivetessäni uskonut pääseväni murehtimaan mitään näin tavallista - ainakaan näin pian.

Ratsastuskunto on molemmilla surkea, hiki tulee nopeasti. Olen itse ratsastuksen jälkeisinä päivinä kipeä; kropasta löytyy kauan sitten kadonneita lihaksia. Ratsastan noin kahtena päivänä viikossa ja ratsastuskerrat ovat vielä lyhyitä, 15 - 30 minuuttiin. Lopetetaan aina pieneen onnistumiseen. Välipäivät tuntuvat tulevan Okullekin tarpeeseen.



Tarhasta tullaan tallin eteen pitkin ohjin. Rennolla, pitkällä askeleella. Pysähdytään ja seistään paikoillaan. Sitten nousen ratsailta. Mieli on molemmilla uskomattoman hyvä!

Satulana Okulla on 40-luvun armeijan satula. Olen parikymppisenä löytänyt sen antiikkiliikkeestä Mikkelistä ja miettinyt 15 vuotta, löydänkö satulaani sopivan hevosen. Löysin kuin löysinkin: Oku sopii täydellisesti.

Okulla ja minulla on vielä pitkä matka edessä. Emme vielä pääse juuri kotipihaa kauemmaksi. Laukka saa odottaa vielä parempaa tasapainoa ja kontrollia. Mutta lopultakin, lopultakin kuljemme samaan suuntaan, korvat hörössä ja suut hymyssä.