Tallissa

Nyt eletään ympärivuorokautisen laidunkauden viimeisiä päiviä. Syötäväkin alkaa olla jo vähissä ja hevoset saavat laitumelle kuivaa heinää. Hani on huomannut, että lampaat eivät ole hevosiä syöviä hirviöitä, vaan rauhantahtoisia ja pehmoisia ystäviä. Marja kutistui mystisesti keritsemisen jälkeen.

Piha muistuttaa edelleen rakennustyömaata. Toivon ehtiväni istuttaa muutaman omenapuun vielä tänä syksynä, mutta tiukille menee.

Kalkittuani tallin sisältä, innostuin kalkitsemaan vielä ulkopuolenkin. Lasten kuramaalaukset saivat kyytiä.

Siiri-kissa on jetiäkin harvinaisempi näky. Se on läsnä, mutta sitä ei näy. En tiedä, miksi se on niin arka, se on ollut ihan pennusta asti. Ruoka-aikaan Siiriä sentään saa silittääkin ja hiirikissana se on voittamaton.

Tallissa ei vieläkään asu muita, kuin kanat. Siellä kyllä hoidetaan hevosia joka päivä.

Karsinoissa odottelevat jo kuivikepaalit ensimmäistä talliyötä. Se saattaa koittaa jo tänään, mikäli sääennusteen lupaama kylmä sade saapuu.

Rolle-kissa näkyy ja kuuluu. Se kehrää ja se löytää takuulla tallin mukavimman paikan. Marja-lampaan villoista saikin ihanan pedin!

Uudet kanat ovat reippaita ja kovia munimaan. Ne eivät ainakaan vielä ole yhtä seurallisia, kuin edeltäjänsä. Nimipohdinnat ovat edelleen käynnissä.

Mitä kylmemmiksi kelit käyvät, sen tiiviimmin possu vetäytyy mökkiinsä. Pian sekin saa siirtyä sisälle.

Ennen Hanin tuloa raivasin rikkaruohojen valtaaman ratsastuskentän. En ole kertaakaan ratsastanut siellä Okulla, se ei kertakaikkiaan ole suostunut portista sisään kuin taluttaen. Kaksi päivää raivaamiseen meni pienelle ruohonleikkurilla, mutta ei tuota voinut oikein isolla koneellakaan sotkea. Naapureilla oli taas kaupunkilaistollojen touhuissa ihmettelemistä...

Hanilla olen ottanut nyt kentän käyttämättömiä vuosia takaisin.

Ja tiedättekös mitä! Oku KATSELI kerran, kun Hanilla ratsastettiin kentällä. Sen jälkeen juoksutin sitä siellä ja nyt jo ratsastankin. Oku menee, kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään! Töitä on tehty Okun kanssa jo viisi vuotta, pienestä oli tämä asia enää kiinni. Nyt jo uskallan haaveilla maastoistakin Okun kanssa. Vielä joskus!

Iltojen pimetessä ja hirvenmetsästyskauden lähestyessä olen yhä kiitollisempi omasta hiekkakentästä, jolla on valot. Viimeisen parin viikon aikana olen ratsastanut varmasti enemmäin kuin parin viime vuoden aikana yhteensä. Joka lihasta särkee, mutta voi miten hyvä on mieli!