Kokonainen vuosi on takana Tallipihalla Vahdin talon puodissa Nonon ja Taikaviitan kanssa. Ihan pakko kysyä (itseltäni): Mitkä ovat fiilikset? No miltä nyt tuntuu?
Kakkupaperilumipallojen ohjeen bongasin Mekkotehtaalta.
Jännä juttu, miten elämä menee. Ihan päinvastoin kuin suunnittelee ja sitten kuitenkin - jollain tavoin ihan oikein. Miten ihmeessä alunperin randomit asiat ja tapahtumat nivoutuvat yhteen, kasvavat kuin lumipallo. Tuntuu ihan hullulta ajatella, että vasta reilu vuosi sitten irtisanouduin entisestä työpaikastani äitiysloman päätteeksi. Tallipihan puodista ei ollut aavistustakaan. Siitä tuntuu kuluneen paljon kauemmin.
Ahdin tila yrityksenä täyttää kolme vuotta. Kuopus täytti juuri kaksi, joten jokainen voi laskea Ahdin tilan aloitelleen äitiysloman heti käynnistymisensä jälkeen. Ei tullut siis yksityistallia (ainakaan vielä), vaan raskausaikana aloiteltu käsityöpuoli lähtikin... lähtikin... Lähtikin minne? Ei lentoon sentään, mutta ainakin liikkeelle.
Olen opiskellut samalla yrittäjän ammattitutkintoa. Tutkinto on enää tutkintotilaisuuden toista päivää vailla. Opiskelusta on ollut hyötyä. En varmaan tässä vaiheessa edes käsitä, miten paljon.
Vanhan autoradan olen ostanut pari vuotta sitten rompetorilta.
Kun katson kulunutta vuotta taaksepäin, melkein hengästyttää. Yrityksen käynnistäminen, opiskelu, kotona hoidetut kolme pientä lasta, maatilan remontti, kasvava eläinlauma. Ei tämä olisi onnistunut ilman miestä. Eikä yrittäminen olisi onnistunut ilman yhteistyökumppaneita.
Tammikuun pidin lomaa työasioista. Ainakin osittain. Inventaario oli tehtävä, kirjattava joulukuun myynnit ja koottava kuitit kirjanpitäjälle. Ompelukoneet on huollettu, niillä ei tammikuussa tehty asiakastöitä paria pikku korjausta lukuunottamatta. Omille muksuille sentään jotain.
Kesän työt olen suunnitellut, kankaiden tilauksen jätin helmikuulle. En varmaan olisi osannut olla ompelematta, jos olisivat odotelleet hyllyssä.
Viimeisen vuoden aikana kotiäiti-identiteetti on karissut, vaikka sitähän arkeni vielä käytännössä enimmäkseen - ja ensisijaisesti - on. Ajattelen itseäni yrittäjänä, vaikka yritykseni vielä tarpookin käynnistysvaiheensa kuoleman laaksossa.
Uusien tuttavuuksien on helppo mieltää minut yrittäjäksi. Läheisille se on vaikeampaa. Käsitöillä on harrastuksen leima.
Pieni saksalainen leikkiompelukone löytyi kirppikseltä.
Alkuhuuma puodilla on ohi. Tallipihalla on ihan oma tunnelmansa. Toiset sen huomaavat, toiset eivät. Puotikin tuntuu valitsevan asiakkaansa, joitakin talo halaa. Toiset kääntyvät jo ovelta.
Kaikkia ei voi miellyttää. Käsityötuotteita ei voi suunnata kaikille. Uniikkia, persoonallista, jotain jota ei muualta löydä - sellainen tuote ei voi sopia kelle vain. Silti valikoimassa voi olla tuotteita moneenkin makuun.
Mielelläni jatkan Tallipihalla. Ensimmäinen vuosi näyttää päätyvän plussan puolelle myös taloudellisesti. Se ylittää odotukseni.
Tallipihan puodit ovat auki ti-pe 10-17 ja la-su 11-16, kahvila joka päivä 10-18.
Mitä tästä eteenpäin, mitä tänä vuonna? Tallipihan puotiin on löytynyt muutama tuote, joita menee kaupaksi. Muutama taas on osoittautunut flopiksi. Tästä on hyvä kehittää, hakea lisää niitä toimivia tuotteita.
Seuraavana vuoroaan odottaa verkkokauppa. Sille tuntuisi olevan kysyntää. Siihen paneudun, kunhan saan opinnot kunnialla suoritettua.
Blogia jatkan vanhaan malliin. Kiitokset teille kaikille lukijoille ja kommentoijille! Jokaisen uuden naaman lukijapaneelissa huomaan ja ilahdun, lähtijät surettavat - mutta toisaalta: kaikkia ei voi miellyttää. Osa varmaan varoo myös, koska Ahdin tila on yritys ja blogikin on osa liiketoimintaa.
Tyrvään Sanomien blogiin jatkan vanhalla kirjoituslinjalla: lapsiperhearkea, maallemuuttajien elämää ja ihan, ihan vähän politiikkaakin.
Ahdin tila siis täyttää yrityksenä kome vuotta, blogi kaksi ja Ahdin tilan taival Tallipihan puodilla vuoden. Alkaisi varmaan olla aika arvonnalle!
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
tiistai 24. tammikuuta 2012
Kaikenkarvaiset ystäväni
Tämän kirjoituksen tein tänään ilmestyneen Tyrvään Sanomien kirjoittajavierailuna. Sopii tähänkin blogiin, joten tässä siis sama teksti, mutta kuvien kera.
Maallemuuttajaperheemme on remontoinut entistä autiotilaa kodiksi lähes viiden vuoden ajan. Oma rauha, puhdas luonto, lapsille tilaa leikkiä ja mahdollisuus eläintenpitoon saivat meidät aikanaan tekemään maallemuuttopäätöksen. Remontin edetessä ja talon täyttyessä lapsilla, myös vanha navetta on saanut asukkaita.
Kuvasta kiitos Heidille!
Ensin tulivat hevoset. Suomenhevosruuna, suuri kuin vuori, mielenterveyskuntoutuja. Minulle omaksi, tulevaisuuden ratsuksi. Sille kaveriksi ja lapsille ratsuksi pienen pieni, pyöreä shetlanninponi. Pienen ponin sairastuttua isompi poni. Sopivan persoonallinen, narkoleptinen eläkeläinen. Kantaa lapsia mielellään rauhalliseen tahtiinsa, mutta isompien on turha ratsastamista yrittää. Poniherra karistaa kyydistä ja jos karistus ei onnistu, käy istumaan.
Hevonen on työläs lemmikki. Kuitenkin sen seura on ainutlaatuista. Itselleni tärkeintä on pelkkä hevosen läsnäolo, ei ratsastaminen. Kuinka oma hengitys hidastuu hevosen hengityksen tahtiin. Kuinka hevosen korvia ja katsetta seuraamalla näkee metsän pienimmätkin otukset, ne jotka muuten jäisivät huomaamatta. Yksinkertainen, puhdas hyvä olo, jonka hevonen jakaa. Tehdyistä tallitöistä tuleva hyvä mieli.
Hevosten jälkeen tulivat lampaat, kolme kevään karitsaa syksyllä. Tulivat raivaamaan vesoittuneita metsänlaitoja, hoitamaan maiseman kauniiksi taas. Vintillä odottaa rukki, haluan oppia kehräämään.
Sillä, joka keksi sanonnan ”Lauhkea kuin lammas” ei varmasti ollut lampaita. Syksyllä karitsat huolehtivat perheemme liikunnasta karkailemalla. Ne hyppivät toistensa, kaivonkansien ja lasten majojen päälle. Ne jahtasivat pahaa-aavistamatonta koira-parkaa. Illan hämyssä maallemuuttajien pihassa nähtiin monta kertaa erikoinen seurue: kärjessä häntä koipien välissä pakeneva paimenkoira, sitä jahtaavat kolme pukittelevaa karitsaa ja niiden kannoilla vaihteleva kokoonpano ihmisjuoksijoita.
Kanat tulivat meille talvihoitoon. Niitä olisi pitänyt älytä ottaa jo aiemmin: miten helppoja, hauskoja ja hyödyllisiä lemmikkejä! Höyhenpeitteisiä minikokoisia dinosauruksia. Puuhakkaita ja seurallisia.
Tallissa on sopivasti tilaa myös kahdelle kanille. Ja tietysti kolmelle kissalle, kun hiirilemmikkejä emme halua. Esikoinen haluaisi vielä oman riikinkukon. Kuopus ja isäntä toivovat aasia.
Mikäs siinä, sekaan sopii!
Maallemuuttajaperheemme on remontoinut entistä autiotilaa kodiksi lähes viiden vuoden ajan. Oma rauha, puhdas luonto, lapsille tilaa leikkiä ja mahdollisuus eläintenpitoon saivat meidät aikanaan tekemään maallemuuttopäätöksen. Remontin edetessä ja talon täyttyessä lapsilla, myös vanha navetta on saanut asukkaita.
Kuvasta kiitos Heidille!
Ensin tulivat hevoset. Suomenhevosruuna, suuri kuin vuori, mielenterveyskuntoutuja. Minulle omaksi, tulevaisuuden ratsuksi. Sille kaveriksi ja lapsille ratsuksi pienen pieni, pyöreä shetlanninponi. Pienen ponin sairastuttua isompi poni. Sopivan persoonallinen, narkoleptinen eläkeläinen. Kantaa lapsia mielellään rauhalliseen tahtiinsa, mutta isompien on turha ratsastamista yrittää. Poniherra karistaa kyydistä ja jos karistus ei onnistu, käy istumaan.
Hevonen on työläs lemmikki. Kuitenkin sen seura on ainutlaatuista. Itselleni tärkeintä on pelkkä hevosen läsnäolo, ei ratsastaminen. Kuinka oma hengitys hidastuu hevosen hengityksen tahtiin. Kuinka hevosen korvia ja katsetta seuraamalla näkee metsän pienimmätkin otukset, ne jotka muuten jäisivät huomaamatta. Yksinkertainen, puhdas hyvä olo, jonka hevonen jakaa. Tehdyistä tallitöistä tuleva hyvä mieli.
Hevosten jälkeen tulivat lampaat, kolme kevään karitsaa syksyllä. Tulivat raivaamaan vesoittuneita metsänlaitoja, hoitamaan maiseman kauniiksi taas. Vintillä odottaa rukki, haluan oppia kehräämään.
Sillä, joka keksi sanonnan ”Lauhkea kuin lammas” ei varmasti ollut lampaita. Syksyllä karitsat huolehtivat perheemme liikunnasta karkailemalla. Ne hyppivät toistensa, kaivonkansien ja lasten majojen päälle. Ne jahtasivat pahaa-aavistamatonta koira-parkaa. Illan hämyssä maallemuuttajien pihassa nähtiin monta kertaa erikoinen seurue: kärjessä häntä koipien välissä pakeneva paimenkoira, sitä jahtaavat kolme pukittelevaa karitsaa ja niiden kannoilla vaihteleva kokoonpano ihmisjuoksijoita.
Kanat tulivat meille talvihoitoon. Niitä olisi pitänyt älytä ottaa jo aiemmin: miten helppoja, hauskoja ja hyödyllisiä lemmikkejä! Höyhenpeitteisiä minikokoisia dinosauruksia. Puuhakkaita ja seurallisia.
Tallissa on sopivasti tilaa myös kahdelle kanille. Ja tietysti kolmelle kissalle, kun hiirilemmikkejä emme halua. Esikoinen haluaisi vielä oman riikinkukon. Kuopus ja isäntä toivovat aasia.
Mikäs siinä, sekaan sopii!
tiistai 17. tammikuuta 2012
Pieni kulmakaappi
Milloin, oi milloin, muistaisin ottaa "ennen"-kuvat! Tämä pieni kulmakaappi on odotellut uskollisesti kunnostusta. Pinnassa lohkeillut ja - anteeksi vaan - melko tökerö ootraus, saranat rikki. Rapsuttelin esiin alkuperäisen maalin. Mies laittoi uudet saranat ja Aretta taputteli: "Tule hyvä kaappi, älä tule paha kaappi!" Tuli Aretan huoneeseen kirjakaappi.
Joskus aikana ennen lapsia olin töissä. Siis Töissä. Työmatkoilla Helsingissä oli aina pakko poiketa Indiskassa. Silloin ja sieltä olen ostanut nämä bling-bling-nupit. Toinen samanlainen vaihdettiin nyt Aretan vaatekaappiin.
Joskus aikana ennen lapsia olin töissä. Siis Töissä. Työmatkoilla Helsingissä oli aina pakko poiketa Indiskassa. Silloin ja sieltä olen ostanut nämä bling-bling-nupit. Toinen samanlainen vaihdettiin nyt Aretan vaatekaappiin.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Viisivuotias
Prinsessaikä. Se pukeutuu joka päivä mekkoon, mieluiten vaaleanpunaiseen. Ja mekon päälle se pukee vielä äidin ompeleman prinsessamekon. Se osti omilla rahoillaan huulikiillon – ja väritti sillä pöytänsä. Se tanssii balettia vaaleanpunaisessa balettipuvussaan. Se laittaa hiuksiinsa monta pinniä – tai ei yhtään ja juoksee takkutukkana.
Peikkotyttö. Se ajaa vaaleanpunaisella polkupyörällään jyrkimmästä alamäestä. Laskee kelkalla hurjimmasta hyppyristä. Se kaivaa lumikinokseen tunnelin eikä päästä sinne isoveljeä. Se kiipeää ja putoaa: ”Ei sattunu!”, ja linkuttaa uusiin seikkailuihin.
Toivoton romantikko. Se ui lattialla merenneitona isoveljen leikkiessä merirosvoa. ”Se merirosvo vois ihastua tähän merenneitoon”, se ehdottaa. Isoveljen vastaus: ”Kyllä täällä merta riittää, ui toiseen huoneeseen”, ei saa sitä lannistumaan. ”Se merirosvo vois NYT ihastua tähän merenneitoon JA KOSIA!”, se komentaa.
Keskimmäinen. Pikkusisko, isosisko. Se leikkii pikkusiskonsa kanssa kotia ja kahvilaa ja eläinlääkäriä – ja tappelee. Se leikkii isoveljensä kanssa legoilla ja junaradalla ja pelaa Afrikan tähteä – ja tappelee. Ei vielä tarpeeksi iso tekemään isojen juttuja, ei enää tarpeeksi pieni pienten juttuihin. Se haluaisi eskariin, se haluaisi oppia lukemaan. Se haluaisi istua rattaissa ja olla kaikista pienin.
Pieni prinsessa, rimppakinttu kirppulainen. Keijukainen, kaikista pienistä pienin. Se painoi pienimmillään vain kaksi ja puoli kiloa, siitä oli suuri huoli. Sen ollessa vauva minä hengitin sen nukkuessa voimakkaasti, että sekin muistaisi hengittää. ”Kasva isoksi ja vahvaksi”, toivoin. Ja se kasvoi.
Tahtotyttö. ”Teflonia”, sanoo sen isä. Sitä eivät murheet paina. Äidin tyttö, äidin maata.
Prinsessa Ruusunen. Kaunis, rakas, vahva ja ihana.
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Kuninkaalliset 5-vuotisjuhlallisuudet
Prinsessaikä.
Ehkä maailman nopein kynttilöiden puhaltaja?
Hänen majesteettinsa on juhlinut.
Aurora's 5th birthday.
Ehkä maailman nopein kynttilöiden puhaltaja?
Hänen majesteettinsa on juhlinut.
Aurora's 5th birthday.
lauantai 14. tammikuuta 2012
Olipa kerran prinssi, joka ei pelännyt lohikäärmettä
Ompelin Otsolle prinssiasun, viitan ja paidan. Uuden kameran kanssa on vielä vähän tuuripeliä, vaikka onkin melkein sama kuin edeltäjänsä: päivitetty versio Canonin huokeasta pokkarista.
Ompelin viitan Jyskin jääveloureista, kiinnityksenä on pala tarranauhaa. Viittaa voi käyttää kummin päin vain: punaisena tai sinisenä, joten sopii myös vaikkapa supersankarin käyttötarkoituksiin.
Tein prinssille T-paidan, joka toimii myös arkivaatteena. Aplikoin lohikäärmeen veloureista. (Ja oikeasti paita on ihan symmetrinen, miten onnistuinkin kuvata noin vinoon!)
Once upon a time... I made prince costume for Otso, a cape and a T-shirt.
Ompelin viitan Jyskin jääveloureista, kiinnityksenä on pala tarranauhaa. Viittaa voi käyttää kummin päin vain: punaisena tai sinisenä, joten sopii myös vaikkapa supersankarin käyttötarkoituksiin.
Tein prinssille T-paidan, joka toimii myös arkivaatteena. Aplikoin lohikäärmeen veloureista. (Ja oikeasti paita on ihan symmetrinen, miten onnistuinkin kuvata noin vinoon!)
Once upon a time... I made prince costume for Otso, a cape and a T-shirt.
torstai 12. tammikuuta 2012
Olipa kerran kaksi prinsessaa
Nämä prinsessamekot minun oli tarkoitus ommella jo pukinkonttiin, vaan eivätpä ehtineet. Nyt vasta sain tehtyä - ja ovat mieluiset! Kovia kokenut kamera sanoi lopullisesti sopimuksensa irti näitä kuvatessa, joten en saanut kuvia yksityiskohdista. Ehkä näissä tunnelma on kuitenkin se tärkein...
Kankaina on Jyskin jääveloureja, kullanvärinen resori on Eurokankaan palalaarista.
Once upon a time... I made princess costumes for Aurora and Aretta.
EDIT 14.1.2012: Muutama lisäkuva uudella kameralla
Kankaina on Jyskin jääveloureja, kullanvärinen resori on Eurokankaan palalaarista.
Once upon a time... I made princess costumes for Aurora and Aretta.
EDIT 14.1.2012: Muutama lisäkuva uudella kameralla
Tunnisteet:
käsityöt,
lastenvaatteet,
lelut,
ompelu,
rooliasut
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Kurkistus työhuoneeseen
Työhuone on jo siinä mallissa, että siellä voi ihka oikeasti ommella pienten käpälien ulottumattomissa! Keskeneräinen vielä silti: katto vaatii vielä yhden maalikerroksen, listat puuttuvat, samoin verhotanko ja kattovalot.
Ja kyllä, jotain on tekeilläkin! En nyt sitten tiedä, onko työhuone pelkästään hyvä asia. On paljon helpompi jättää työ kesken, kun sen saa jättää niille sijoilleen ja painaa oven kiinni perässään...
My new sewing room.
Ja kyllä, jotain on tekeilläkin! En nyt sitten tiedä, onko työhuone pelkästään hyvä asia. On paljon helpompi jättää työ kesken, kun sen saa jättää niille sijoilleen ja painaa oven kiinni perässään...
My new sewing room.
tiistai 10. tammikuuta 2012
Pientä pintaremppaa
Remontti etenee pikku hiljaa. Olen muutamana päivänä ollut taas maalisudin varressa. Tässä käsittelyssä on yläkerran aulan muuri.
Olemme kalkinneet tallin sekä sisältä että betonitiilipinnan ulkoa. Samaa maatalouskäyttöön tarkoitettua kalkkia olemme käyttäneet sisällä talossa muureihin. Sekoitan kalkkijauheesta ja vedestä porakoneen sekoituspäällä lettutaikinan paksuisen seoksen ja levitän pensselillä (tallissa ulkomaalisudilla & jatkovarrella). Samaa tavaraa saa ostaa myös valmiina maalipöntössä, mutta hintaero on huima. Kuivuttuaan kalkittu pinta on hohtavan valkoinen.
Laajennuksen alakerran kattoon jätettiin näkyviin parrut, jotka ovat kantavia. Nämä aarteet odottivat meitä edellisten asukkaiden jäljiltä ladossa. Kaipaavat kuitenkin vähän väriä pintaan, eikö? Olen käyttänyt huonekaluihin Osmon sävytettyjä vahoja ja niistä löytyi näihinkin sopiva sävy (tammi). Tykkään siitä, miten vahan väri elää ja vanhenee kauniisti. (Ja tämä ei ole sponsoroitu mainos!)
Olen käyttänyt samaa vahaa huonekaluihin hieromalla sen rätillä. Parrujen vahaukseen käytin pensseliä.
Ta-daa! Näyttääpäs sangen hohdokkaalta kuvassa.
Joku on ropeltanut kameran zoomia. (Pääepäilty on alle metrin mittainen, tahmeakätinen ja kovaääninen.)
perjantai 6. tammikuuta 2012
Kukkalapaset
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)