Viljamin vuoro

Viljamista tulee harvoin postattua, vaikka sillä on oma tärkeä paikkansa Ahdin tilan ihmis- ja eläinperheessä. Sen kanssa arki vain on niin paljon tasaisempaa, kuin vaikkapa Okun. Viljamia ja Okua talutetaan usein samaan aikaan. Joka kerta voi luottaa siihen, että vaikka Oku kuinka teppaa ja sohlaa, Viljami kulkee rinnalla tasaisen varmasti. Tallissakin se saa olla hoitaessa vapaana. Kiinni sidottuna sen narkolepsia vaivaa helpommin ja se nukahtaa ja horjuu kesken harjauksen. Syödessään en ole nähnyt sen nukahtavan, joten puuhastelkoon vain heinäpaalin kimpussa minun harjatessani.

Viljamilla ratsastavat meillä lapset, minä olen liian painava sen kyytiin. Talutuksessa mennään lähiteitä ja pellonpientaria, kukin muksu vuorollaan. Lasten kaverisynttäreilläkin Viljami palvelee talutusratsuna. Lähitienoilla mökkeilee myös teini-ikäinen tyttö, joka välillä käy Viljamia hoitamassa ja ratsastamassa. Ne ovat Viljamin tähtihetkiä! Enimmän osan ajastaa Viljami viettää kuitenkin eläkepäiviä tarhassa tai laitumella Okun ja nyt myös Hanin kanssa.

Viljami nauttii huomion keskipisteenä olosta, hoitamisesta ja rapsutuksista. Mikään lapanen se ei kuitenkaan ole, vaan ponipapparaisen keppospussissa on vielä eväitä jäljellä. Joskus se saattaa kesken lenkin yrittää vaikka piehtaroida, kuten tänään Aurora selässään houkuttelevan mutaisella sänkipellolla. Pukittelua ja istahtamisiakin on nähty.
 

Kevyttä Arettaa Viljami kantaisi vaikka maailman laidalle. Mitä pienempi kyydissä, sen vähemmän kepposia, on Viljamin periaate.

Joulukuun lopulla pajunkissat vilkuttavat valkoisina ja maasta pilkottaa tuoreita vihreitä ruohotupsuja. Ihan jokaista houkutusta ei ole pakko vastustaa.

Mikäs kiire tässä.

Joulun ihme tallissa

Oku on ollut minulla nyt vähän yli viisi vuotta. Sen kanssa on taisteltu menneisyyden traumoja ja vaikeaa eroahdistusta vastaan. Monta kertaa usko on meinannut loppua ja olen kyseenalaistanut 600-kiloisen rikkinäisen eläimen kuntoutuksen mielekkyyttä ja järkevyyttä. Tämän viiden vuoden ajoittain vaarallisenkin taipaleen jälkeen en voi mitenkään suositella samaa kenellekään. Kuitenkaan nyt, tänään, en vaihtaisi askeltakaan pois. Meidän yhteinen matkamme on vienyt kuin vienytkin eteenpäin.

Tänä syksynä Oku on ottanut huimia harppauksia eteenpäin. Hanin tulo teki sille hyvää. Hani toi sekä Okulle että minulle sen viimeisen puuttuvan rohkeuden palasen, jolla pääsimme todella harjoittelemaan ratsastusta. Vasta tänä syksynä olen saanut Okun ratsastuskentälle rauhallisena ja vasta tänä syksynä on päästy lähipeltoja pidemmälle maastoon. Marraskuun lopulla Oku otti kuitenkin pahasti takapakkia.

En tiedä, mitä tapahtui. Innoistuinko liikaa, vaadinko liikaa? Oliko romahduksen käynnistäjänä lähipellolle ammuttu hirvi? Oli mikä oli, yhtenä päivänä Oku vain meni selkään noustessani täysin lukkoon. Hikosi, hirnui ja aloitti vanhan rodeonsa. Jatkoin niin kauan, että sain sen kulkemaan laitumen reunalla pätkän käyntiä, sitten päätin antaa Okulle kunnon tauon ratsastuksesta.

Jouluaattona nousin ratsaille melkein kuukauden tauon jälkeen: ei rodeota, vauhtia ja intoa vain. Tänään olin kolmannen kerran ratsailla. Juoksutin Okua liinassa ensin, jolloin se sai purettua pukitteluna jännityksensä. Menon rauhoituttua nousin satulaan. Menimme kentällä kaikissa askellajeissa. Lisättyä käyntiä, pieniä kokoamisia, sulkutaivutus ravissa, pysähdys suoraan laukasta, peruutus! Oku teki kaiken, mitä vain keksin pyytää - ja se teki mielellään!

Voi, mikä onni on ratsastaa, kun hevoseen saa tämän yhteyden! Okun kanssa olen saanut sen aiemminkin, mutta se on katkeillut saman ratsastuksen aikana. Ehjään hevoseen saatu yhteys ei helpolla katkea, koskaan. Rikkinäisen kanssa olen haaveillut tuosta yhteydestä ja miettinyt, saammeko sitä milloinkaan.

Tämä päivä antoi valtavasti uskoa ja toivoa. Kentältä lähdin vielä tielle. Ravasimme täydellisen rentoa, rullavaa ravia poispäin tallista ja hevoskavereista, kaikesta tutusta ja turvallisesta. Kävelimme takaisin rentoina, ohjat kaulalla.

Ensimmäisen kerran Oman Hevosen kanssa.

Laukka!

Ei tarvinnut tänä tapanina haaveilla rekiajelusta. Sen sijaan sää oli mitä parhain ensimmäisiin laukkaharjoituksiin Okulla.

Hiki tuli molemmille - ja voi, miten hyvä mieli!

Jouluksi Kotiin

Olen elänyt jo joulua koko joulukuun Joulutorilla ja nyt se on purettu pois. Siitä on ollut vaikea päästää irti tänä vuonna, vaikeampi kuin Tallipihan Joulukylästä. Tallipihalla joulu kestää tuplasti pidempään ja sitä ei tarvitse purkaa pois. Aatonaattona olen saanut puodin oven suljettuani kulkea jouluisen, satumaisen kauniin pihan läpi ja viedä joulumielen mukanani kotiin. Tänä vuonna elin jo joulun ja purin sen pois, jätin jälkeeni palan sydäntä.

Aatonaattona pyörin hämilläni kotona: joulua pitäisi laittaa. Laitoin soimaan kirppiksen ota ilmaiseksi -laarista löytämäni ylläri-CD:n (niistä löytyy välillä aarteita!) ja avasin vanhan amerikan arkun, jossa säilytän joulukoristeita. CD:ltä kajahti Valvomon Mikä kesä ja joulukoristearkussa päällimmäisenä odottivat pääsiäiskoristeet. Ulkona ropisi vesisade.

Tänä vuonna vietämme joulun ensimmäistä kertaa vain oman perheen kesken. Tällä vuosituhannella meillä on ollut aina tupa täynnä vieraita ja oma jouluni on kulunut ensin keittiössä ja vieraiden lähdettyä siivotessa.

Nuorena jouluuni kuuluivat aina hevoset. Jouluaattona ja -päivänä ei ollut ratsastustunteja ja me ratsastuskoulun hoitajat saimme käydä yhteisellä jouluratsastuksella. Ratsastimme vauhdikkaan maaston ilman satuloita ja aina melkein kaikki putosivat, osa useampaankin kertaan. Hevoset olivat riehakkaita isossa porukassa omat tutut tytöt selässä.

Tänä vuonna pääsin aattoaamuna ensimmäisen kerran omalla hevosella jouluratsastukselle, kun ei tarvinut aamusta alkaen hääriä keittiössä. Oku on ollut joulukuun ratsastustauolla ja meno oli vähän vauhdikasta ja lenkki lyhyt, mutta voi kuinka nautin!

Joulutunnelmaan ja kotiin vetävät tietysti lapset. Pipareiden koristelusta alkaa lasten joulu, sitten koristellaan koti ja kuuset. Lapsille omiin huoneisiin omansa ja olohuoneeseen Miehen ja lasten omasta pikkumetsästä hakema.

Jouluateriaa kattaessani laitoin tänäkin jouluna Sinatran joulu-CD:n soimaan ja himmensin valot koko talosta.

Arettaa ujostutti Joulupukki. Lapset kävivät tapaamassa Joulutorillakin pukkia ja silloin Aretta oli sitä mieltä, että haluaisi mieluummin makkaran kuin Joulupukin. Aattoiltana vatsa oli täynnä ja pukin visiitti kuitenkin parempaa kuin makkara.

Hyvää Joulua!

Viimeiset keijupölyt

Viimeinen, sua jättäis en

Miten voi pukea sanoiksi sen tunteen, joka tulee kun käsityöyrittäjän työvuoden tärkein tapahtuma on takana? Aloin miettiä joulua kesällä vielä Tallipihalla ollessani ja hain Pajukannan tilan Anun kanssa Tampereen Joulutorille. Syksyllä tuli tieto, että meidät on valittu kauppiaksi. Valinta tarkoitti sitä, etten menisi Tallipihan joulukylään - ainakaan kovin useana päivänä. Valinta tarkoitti myös sitä, että ilmoittauduimme loppuvuodeksi tauolle sijaisperheenä. Isoja päätöksiä, isoja luopumisia. Ja samalla valtavaa innostusta uudesta!

Loppusyksy on kuumeisen ompelun aikaa. Pitäisi tehdä sopivassa suhteessa joulutuotteita ja "tavallisia" lahjaksi sopivia. Suunnitelmia ja tilauksia, kasvava laskupino samalla kun myynti syksyksi hidastuu. Saanko tehtyä tarpeeksi, menevätkö tuotteet kaupaksi, riittävätkö? Toissa vuonna joulunalushitti oli sienijakkara, viime vuonna naisten essu. Mikä olisi tänä vuonna - olisiko mikään?

Joulun lähestyessä työviikot venyvät 100-tuntisiksi. Toivon, että perhe ja minä itse pysymme terveinä. Pienetkin tauot työstä näkyvät palkassa. Suututan sukulaiset ja tutut: olen kiireinen, kireä ja epäsosiaalinen. Onneksi pidin aiemmin syksyllä lomaa, tänä vuonna jaksoin joulusesongin ompelun hyvin, kädetkin kestivät.

Joulutorin alettua stressi helpottaa. Nyt ei voi tehdä muuta kuin nauttia. Myydä (minä olen ennen kaikkea kauppias, käsityöläisyys on vain (yksi) tapa (muiden joukossa) hankkia persoonallisia tuotteita). Ommella täydennystä vuoden hittiin, keppihevosiin. Niiden lisäksi essuja ja karkkikeppejä meni hyvin kaupaksi. Nautin Joulutorin kauneudesta ja tunnelmasta, Tampereen keskustasta. Olen asunut lähellä, Hallituskadulla ja keskusta on rakas ja tuttu. Nautin ihmisvilinästä, kohtaamisista ja naurusta.

Viimeisenä päivänä kaikki on tehty. Tunnelma vaihtelee riehakkaasta haikeaan, onnelliseen ja väsyneeseen. Tähän päivään ja tähän oloon voisi jäädä. Loppusyksyn aherrus kannatti kuin kannattikin taas.

Illalla en halunnut ottaa yhtään kuvaa purkamisesta. Keskustorin Mikä-Mikä-Maa saa jäädä mieleen juuri tällaisena. Sinne jää suuri pala sydäntä.

Mökin purkamisen jälkeen poikkesin Tallipihalla ihailemassa rakasta jouluvalaistua museokorttelia. Osuin paikalle karusellin purkamisen aikaan. Se on maailman haikein näky.

Tässä viimeisen päivän tunnelmia:

Porteilla on mistelinoksia.

Kiitos teille kaikille, jotka jutulla ja ostoksilla poikkesitte! Uusia tuttavuuksia, vanhoja ystäviä. Ertityisterkut hyvää joulua toivotelleelle blogin lukijalle!

Suunnitelma A on, että ensi vuonna vietän joulukuun taas Tampereen Joulutorilla. Kukapa tietää. Sen verran jyrkkiä kaarroksia olen viime vuosina tehnyt, että enpä ihmettelisi, jos istunkin harmaassa konttorissa koodaamassa tai suuntaan Kleinbussilla kohti ihan uusia seikkailuja.

Ihana Elämä.

Toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun

Toiseksi viimeisen päivän tunnelmia Joulutorilta. Minä en haluaisi tämän vielä loppuvan. Voisinko jäädä?

Vielä...

Nyt tekisi mieli jo lipsua työhuoneelta talliin. Vielä en kuitenkaan voi, sillä keppihevosia puuttuu vielä monesta pukinkontista. Kahvia ja buranaa, niillä käy keppihevospaja.

Vielä hetki työhuoneella ja Joulutorilla, sitten aion nukkua.

Lucianpäivä Joulutorilla

Anteeksi yksipuoliset postaukset, Joulutoria on nyt mun elämä. Ja sitä paitsi olen totaalisen rakastunut Joulutoriin! Taas yksi toripäivä takana mökissä 13: Lucia-kulkue, mukavia uusia myyjätuttavuuksia (ja vähintään yhtä mukavia vanhoja) ja ilahduttavan monta tuttua asiakasta Tallipihan ajoilta, jotka ovat jäljittäneet minut vaivalla Joulutorille ja tulleet ostoksille. Kauppa käy mukavasti ja tunnelma on tähdissä.

I ♥ Joulutori

Pakkasvarustelua Joulutorilla

Minua puodin lämpöön tottunutta alkaa hirvittää, kun pakkanen paukkuu toripäivänä talvisissa lukemissa. Mitään jättipakkasia ei Tampereelle onneksi tullut, mutta viima käy kioskin luukuista välillä armottomasti sisälle. Olin jo ehtinyt unohtaa parikymmentä vuotta sitten kirppikseltä tekemäni löydöt: kultalammasturkki ja -muhvi. Ne ovat olleet pitkään säilössä pukupussissa vintillä - ja ovat edelleen aivan priimat! Turkkikin mahtuu minulle, vaikka olen ollut aika paljon sirompi sen ostaessani. Tässä varustuksessa ei paleltanut.

Eilen sain valmiiksi jo aiemmissa kuvissa puikoilla vilahdelleet pitkät kirjoneulesäärystimet. Näillä keleillä on mukava vetää ne polvien yli.

Olen kuin olenkin pakkasenkestävä torimyyjä! Yli kymmenen tuntia olin tänään torilla eikä edes varpaita palella. Olo on melkein voitonriemuinen, sillä etukäteen pelkäsin Joulutorissa eniten palelemista.

Mökkihöperö

Mökki ja Joulutori olivat paikoillaan Tampereen eilisestä hulinasta huolimatta. Aamulla vähän jännitti kulkea keskustassa, mutta ainakaan omalla reitilläni mitään isompia jälkiä eilisistä Kiakkobileistä ei näkynyt. Olen ihan fiiliksissä Joulutorista, mökkihöperönä. Harmittaa jo etukäteen, että kohta tämä on ohi. Hetken saan kuitenkin olla taas tonttuna Tampereella.