Mihin se katos eli duuniboogie

Mun CV on malliesimerkki Mikki Hiiren CV:stä. Sinne on kertynyt rivejä 80-luvulta asti, ja pelkästään kahden viimeisen vuoden aikana: keppihevossirkuksen tirehtöörinä (no joo, yrittäjä siellä oikeasti lukee), sijaisäitinä, mysteerishoppaajana, media- ja markkinointikonsulttina (hah, puhelinmyyjänä oikeasti), myyntineuvottelijana (puhelinmyyjänä), myyjänä ja visualistina. Ehkä näitä pääosin sentään yhdistää myynnin ja markkinoinnin maailma.

 Tän vuoden alkajaisiksi mun piti aloittaa osa-aikaisena myyjänä kangaskaupassa. Niin aloitinkin, mutta sitä ennen aloitin melko rivakalla aikataululla myös osa-aikaisena visualistina henkselitehtaalla. Teen myynnin ja markkinoinnin hommia suunnittelusta someen ja verkkokaupasta kylmäsoittoihin. Tämä työ onnistuu kotoa käsin etänä. Miiru on assistenttina :)

Mä oon henkseli-ihminen, oon ollu teinivuosista asti. Musta henkselit vaan näyttää hyviltä ja sitä paitsi on tosi mukavia ja käytännöllisiä. Joten miksipä en houkuttelisi muitakin napsauttamaan lukot kiinni?

Ja kyllä vain, siellä kangaskaupassakin aloitin :)

Henkselitehtaan ja kangaskaupan lisäksi teen myynnin ja markkinoinnin keikkoja muillekin. Mietintämyssyssä on oman yrityksen perustaminen tälle alalle, mutta täytyy ensin tuumailla kunnolla. Aika yrittäjämäisesti nytkin toimin. Hmmm... Houkuttais ja toisaalta...

Antaa ajan näyttää.

Sijaisperhesaralla ollaan parhaillaan koulutuksessa. Toivon, että sen myötä saadaan päätöksiä tehtyä ja piste jollekin luvulle.

Alkuvuosi on tuntunut uusien töiden myötä kiireiseltä, vaikka eihän työtuntimääriä voi vertaillakaan yrittäjäaikoihin. Uudet jutut kuitenkin vie virtaa siinä missä tuovatkin. Kiitollinen olen, kun saan olla niin monenlaisessa mielenkiintoisessa mukana. Nyt tuntuu siltä, että rankan ja surun sumussa menneen viime vuoden jälkeen on taas virtaa.

Sisustuslehtijoulu - se todellisuusversio

Tänä vuonna tuntui olevan loputtomasti aikaa ennen joulua. Ja kyllähän sitä olikin yrittäjäaikoihin verrattuna ruhtinaallisesti!

Leivoin hirmuisen määrän kuivakakkuja ja monen monta piparitaikinaa. Iso osa piparkakuista syötiin taikinana, mutta paistoon astikin päätyi muutama.

Löysin kirppiksiltä ja kaupoista kaksi uutta joulukylää, jouluveturin, maanisen musisoivan pukin ja muutaman uuden joulutalon. Ja tietysti jokusen hullun kuusenkoristeen.

Lahjojen paketointikaan ei jäänyt viimeisen yön valvojaisiin ja tästä hommasta nautin pitkästä aikaa. Pieni, karvainen avustaja on tuore tulokas, kesällä syntynyt kissanpentu Miiru.

Teinikissan ollessa talossa kuusenkoristeluteemana on särkymättömyys. Lasikoristeet ja lametta jäivät aarrearkkujen uumeniin tänä vuonna.

Lunta saatiin maa valkoiseksi asti vähän ennen joulua. Tallissa on nyt Pojun ja Humun lisäksi loppukesästä meille muuttanut pikkuheppa Mauri.

Jouluaattona hepat saivat taas ikiomat joulukuuset. Hevosen hengitys tuoksuu ihanalle pitkään kuusijuhlien jälkeen.

Jouluna ei päästy ratsastamaan, sillä Pojulta lähti kenkä. Mutta heti joulun jälkeen kelpasi käydä taas lenkillä. Sain joululahjaksi pienen kameran ja kokeilin sitä ratsastuslenkillä. Onnistuin tallentamaan muistikortille vakuuttelua Miehelle, että tätä on ihan simppeli käyttää, ähisevän satulaannousun ja tunnustukset bataattilaatikon ja konvehtien syönnistä ja Pojunkaan satulavyö ei ihan normireikiin yltänyt. Muistikortilta sen sijaan loistavat poissaolollaan Kolkuntien kiitoravit ja luminen laukkamäki.

Ja voi itkujen itku, ehdittiin vielä yhdet hautajaisetkin tälle joululle: Taisto kuoli jouluaattona. Pieni, rakas, urhea taistelukala. Miten näihinkin sintteihin kiintyy... Taisto tunnisti ihmiset ja sillä oli selvästi ihan oma luonne. Ihmeellinen on tämä pallo kaikkine elämineen.

Possu Orf sai aattoherkuksi hunajamelonia. Orf on ollut meillä jo viisi vuotta.

Aattona pöytä oli täynnä perhettä ja läheisiä, joulupäivänä puolestaan meille rantautui flunssa. Humu alkoi ontua toista etustaan ja yksi kanoista joutui nokituksi. Kanamity Jane saikin yksityishuoneen kanalassa ja näyttää onneksi toipuvan siellä hyvin. Joulumusiikkia, hyvää ruokaa, herkkuja, yhdessäoloa. Tämän lauman kanssa pakettiin kuuluu myös lähes jatkuva sairasosasto ja huoli. Mutta elämäähän tämä, kaikkineen.

Aaton paras hetki on aina, kun ipanat ovat nukahtaneet ja elukat on hoidettu yöpuilleen. Minä pääsen Miehen kainaloon sohvalle leffan ja konvehtirasian kanssa. Miiru-kissa on ilahduttavan sosiaalinen ja hellyydenkipeä, joten samalta sohvalta kuuluu nyt ihanan kodikasta kehräystä.

Meillä joulunaika jatkuu vielä loppiaiseen. Silloin itämaan tietäjät lopulta löysivät perille lahjoineen. Minusta vain tuntuu tylyltä julistaa joulu päättyneeksi heti joulunpyhien jälkeen ja jättää tietäjä-parat yksin vaellukselleen. Tästä ei ole kiire pois.

Surun vuosi

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa. Mietin uuden blogin aloittamista ja mietin sisällön rajaamista tiettyyn aihepiiriin, mutta päädyin taas tänne. Ei mulla ole mitään tiettyä aihetta. Paitsi elämä. Ja kuluneen vuoden vallitseva teema, kuolema. Sitä lajia toivon vähemmän tulevaisuuteen. Kulunut vuosi on pitkä, kammottava rivi hautoja. Kokemuksia, joista näen varmasti painajaisia lopun ikääni. Surua.

Mietin nyt, että joku varjelus sai minut lopettamaan yritykseni. Sen pyörittämiseen minulla ei olisi ollut kuluneena vuonna voimia - niin ikävä kuin ikiomaa, ihanaa puotiani onkin.

Saatatte muistaa, että lampaista luovuimme toissa syksynä, puodin lopettamisen jälkeen. Olivatko ne joskus näin pieniä?! Kasvoivat ja vanhenivat, vielä nopeammin kuin lapset.

Akvaarioon iskeneestä pilkkutaudistakin taisin ehtiä kertoa. Se penteles oli sitkeä ja tappoi lopulta kaikki muut kalat, paitsi Taiston. Tämä on varmasti Suomen sinnikkäin ja kallein sintti! Monen kuukauden hoitokierteen jälkeen tauti lopulta voitettiin ja Taisto polskii potrana tänäkin päivänä, seuranaan uusia ystäviä.

Kaikki kauniit, ruskeat kanarouvat tulivat viime talvena tiensä päähän. Yksi toisensa jälkeen ne alkovat nuokkua ja kun herkut ja tehohoito ei tuonut helpotusta, päätyivät armollisesti pölkylle. Lasten rakasta Lumme-kanaa aikoinaan yritimme hoitaa viimeiseen asti ja tehomunijan lähtö ei todellakaan ole kaunis, kun muninnat on munittu loppuun. Nykyään päästämme helpommin pois - ja vannoimme, että tehokanoja emme enää ota.

Vuoden vaihteen jälkeen tallissa riehui hevosherpesvirus. Se iski kaikkiin viiteen hevoseen. Rokiin pahimmin, sen takapää halvaantui.

Muut kuntoutuivat pikku hiljaa keuhko- ja muista oireistaan, mutta Rokin kanssa oli edessä pitkä tie. Se alkoi toipua halvauksesta ja keuhkojen kanssa taisteltiin pitkään. Keuhko-oireita lievittänyt kortisoni laukaisi ilmeisesti kaviokuumeen. Siitäkin selvittiin.

Hoito jatkui pitkään. Jonain muuna, kuin tänä surujen vuonna olisin antanut periksi jo aikaisemmin, mutta nyt oli mielessä vain, että tämä poni ei saa kuolla. Kesän tullen kaviot olivat kunnossa ja hengitys kulki lääkkeittä. Keskushermostolääkityksen purkua suunniteltiin ja takaosaa kuntoutettiin. Roki jopa laukkasi ja pukitteli!

Okun ja Viljamin aika oli tullut kesän koittaessa. Olen tästä päätöksestä jo monta kertaa kirjoittanutkin. Talvella vanhan Viljamin kaulanikamat alkoivat oireilla ja Okun ei todellakaan tarvinut kestää enää yhtään ihottumakesää. Päästimme ne yhdessä pois, ikivihreille, kivuttomille laitumille ja hautasimme pellon laitaan männyn juureen.

Olen aikanaan ollut hevosklinikalla kesän töissä ja nähnyt lopetuksia. Mutta ne olivat sairaita, jo valmiiksi lääkittyjä hevosia - ne eivät nousseet leikkaispöydältä. Luulin olevani valmistautunut Okun ja Viljamin lopetukseen - niin hyvin kuin sellaiseen nyt voi olla - mutta vähänpä tiesin. Lopetuspäivän iltana istuin ja ajattelin, että miten ikinä pystyn jatkamaan elämää.

Pystyin vain. Seuraavana päivänä lievemmin kesäihottumainen Humu alkoi hangata ja tuli aikaa kaivaa ihottumaloimi esiin. Ajoitus sentään oli juuri oikea.

Myöhemmin kesällä Rokin kaviokuume uusi. Mietimme kengittäjän ja eläinlääkärin kanssa hoitomahdollisuuksia ja nyt oli pakko päästää irti. Kova päätös meille kaikille, jotka epäuskoisina ja toiveikkaina olimme saaneet ihmetellä Rokin elinvoimaa ja toipumista. Männyn juureen tuli kolmas hautakumpu.


Elokuussa saimme lopulta haudata äitini uurnan sukuhautaan.


Työrintamallakin on tapahtunut yhtä ja toista muistuttaen, että kaikki ei tosiaan mene omien suunnitelmien mukaan. Lopulta olin kahdessa eri yrityksessä puhelinmyyjänä. Ennakkokäsityksistä huolimatta pääosin mukavaa hommaa ja aloin pärjätäkin. Nyt olen palaamassa taas lähtöruutuun, siihen tilanteeseen, jossa piti olla jo viime vuoden syksynä. Perhehoitajaksi siis. Sillä rintamalla elämme nyt jännittäviä aikoja soittoa odotellen.

Vuoteen on mahtunut tietysti paljon hyvääkin. Uusia eläinperheenjäseniä ja iloa. Niistä lisää toisella kertaa...

Kiitos ja näkemiin

On tullut aika tehdä samoin, kuin nykyään niin moni muukin bloggaaja: pakata bloggaustarvikkeet reppuun ja jatkaa Blogistaniasta kohti uusia seikkailuja. Maailma muuttuu ja ajat muuttuvat - aikansa kutakin. Melkein seitsemän vuotta tässä on oltukin.

Seitsemässä vuodessa lapset ovat kasvaneet, remontti on edennyt jos ei nyt valmiiksi asti niin ainakin melkein, yritys on kasvanut ja lopetettu ja tallin ovi on käynyt eläinten tullessa ja mennessä. Minä, lähiön kasvatti, olen saanut elää maalaisunelmaani. Bloggaus on ollut minulle harrastus, josta olen saanut paljon iloa. Kiitos teille kaikille, jotka olette vuosien varrella postauksiini kommentoineet!

Nyt on aika siirtyä eteenpäin. Työura on minulla nyt risteyskohdassa. Mitä jatkossa - en malta itsekään odottaa!

Tallielämästä nautin edelleen. Käsitöistäkin nautin edelleen, ja erityisesti siitä, että saan tehdä niitä vain silloin kun huvittaa. Nautin siitä, että ehdin leipoa pullaa.

Kiitos näistä vuosista blogin parissa! Jatkossa Ahdin tilan kuulumisia voi seurata Instagramista @jasmiinaahti.

Juhlittiin 7-vuotiasta

Varjoja ja valoa, ilman toista ei ole toista. Äitini kuolemaa seuraavana päivänä juhlimme elämää. Aretta täytti seitsemän vuotta. Talo täyttyi luokkakavereista, kummeista ja sukulaisista. Heppahullu sai heppasynttärit: pihalla aloitettiin juhlinta Viljamin toimiessa talutusponina ja Rokin paistatellessa harjattavana ja paijattavana. Otso paistoi makkaraa ja keppariradalla kävi vilinä.

Kaikkien hevosteltua kyllikseen siirryttiin sisälle jatkamaan juhlia. Näin pienille maistuu vielä täytekakku, isompien synttäreillä se on jo kokenut inflaation.

Ohjelmaan mahtui vielä pullonpyöritystä ja ongintaa.

Ihana, iloinen päivä! Onnellinen sankari ja tietysti me koko perhe kiitämme kaikkia päivään osallistuneita.

Hyvästi, Äiti

Mietin, miten ihmeessä tämän voi edes pukea sanoiksi, mutta haluan silti tämänkin bloggauksen tehdä. Äitini kuoli reilu viikko sitten. Minun äitini Vappu.

Ehkei minun tarvitsekaan osata vielä sanoiksi pukea ja sitä paitsi kuvat puhuvat.

Äitini sairasti lähes koko minun elämäni ajan. Lähtö ei tullut odottamatta, mutta silti niin yllättävänä ja lopullisena. Ehdimme vielä sairaalaan viimeisenä iltana.

Juuri nyt elämä täyttyy hautajaisjärjestelyistä ja monesta muistettavasta asiasta. Olen kiitollinen siitä, että tänä vuonna minulla ei ole yrityksen joulusesonkia.

Pari päivää ennen tilansa huononemista Äiti oli aiempaa pirteämpänä. Hän soitti, kun olin silittämässä hänen kapiolakanoistansa tekemiäni verhoja. Tykkäsi, kun niille on vielä kuluneinakin käyttöä ja kauniit, suurella vaivalla virkatut pitsit ovat esillä. Äiti lopetti puhelun lupaamalla soittaa vielä ennen joulua. Minua nauratti: jouluun on vielä aikaa. Seuraavana iltana Äiti soitti taas, pirteänä ja hyväntuulisena. Seuraavana aamuna hän oli huonossa kunnossa. Lauantaiaamuna hän ei enää herännyt.

Lepää rauhassa, Äiti. Lopultakin olet vapaa kivuista.

Äidin köyhä lapsuus

Meillä on viime aikoina olleet tyttöjen kanssa nukkekotiasiat pinnalla. Auroralla on perintökaluna minun vanha pikkuruinen kuparipatani. Aurora kysyi, oliko pata aikoinaan omassa nukkekodissani. Ei ollut, ei minulla ollut nukkekotia. Oli pari pääsiäismunista saatua muovikilpikonnaa, joille tein kodin pihametsikön lahoon kantoon. Saksanpähkinän kuorista tein sängyt ja kangastilkuista petivaatteet. Muina huonekaluina oli kerrostalometsikön antimia. Ja tietysti tämä ihana pata, mistä lie tullut.

Miten tämä kuulostikin samalta kuin omien vanhempien jutut aikanaan kouluun hiihtämisestä ja sisarusten kanssa vuorotellen pidetyistä talvikengistä :D

Ei minulla oikeasti ollut mikään köyhä lapsuus, ihan tavallinen duunariperheen vesa olin ja kasvoin uutukaisessa lähiössä. Aika oli eri. Silloin ei ollut älypuhelimia, nettiä tai interaktiivisia leluja. Oli kyllä barbeja, toinen toistaan upeampia muovisia leikkihevosia, superpalloja ja jo-joja. Leikittiin hyppynarua, twistiä, kapteeni käskee, kirkonrottaa ja purkkipalloa. Leikittiin myös käpylehmillä ja tehtiin koteja kallioille ja kiville. Mielikuvitus loihti kilpikonnien lahosta kannosta satulinnan ja kallion leikkikodin puunpaloista pöydät ja penkit, antoi käpylehmien kylkeen ruskea-valkoisen turkin.

Omat lapseni leikkivät paljon ulkona, tekevät majoja ja kepparitalleja luonnon antimista. Ties mitä on pienen pojankin mielikuvitus loihtinut, kun on työntänyt taskuunsa hiirenraadon tai kissankultaa hohtavan kiven. En tiedä, onko enää kaikkialla Suomessa mahdollista leikkiä näin.

Minusta on nyt ihanaa, että pääsen minimaailmaan omien lasteni kanssa ja on ihanaa nähdä sama mielikuvituksen voima, joka on omasta lapsuudestani jäänyt vahvana mieleen.