Meillä on viime aikoina olleet tyttöjen kanssa nukkekotiasiat pinnalla. Auroralla on perintökaluna minun vanha pikkuruinen kuparipatani. Aurora kysyi, oliko pata aikoinaan omassa nukkekodissani. Ei ollut, ei minulla ollut nukkekotia. Oli pari pääsiäismunista saatua muovikilpikonnaa, joille tein kodin pihametsikön lahoon kantoon. Saksanpähkinän kuorista tein sängyt ja kangastilkuista petivaatteet. Muina huonekaluina oli kerrostalometsikön antimia. Ja tietysti tämä ihana pata, mistä lie tullut.
Miten tämä kuulostikin samalta kuin omien vanhempien jutut aikanaan kouluun hiihtämisestä ja sisarusten kanssa vuorotellen pidetyistä talvikengistä :D
Ei minulla oikeasti ollut mikään köyhä lapsuus, ihan tavallinen duunariperheen vesa olin ja kasvoin uutukaisessa lähiössä. Aika oli eri. Silloin ei ollut älypuhelimia, nettiä tai interaktiivisia leluja. Oli kyllä barbeja, toinen toistaan upeampia muovisia leikkihevosia, superpalloja ja jo-joja. Leikittiin hyppynarua, twistiä, kapteeni käskee, kirkonrottaa ja purkkipalloa. Leikittiin myös käpylehmillä ja tehtiin koteja kallioille ja kiville. Mielikuvitus loihti kilpikonnien lahosta kannosta satulinnan ja kallion leikkikodin puunpaloista pöydät ja penkit, antoi käpylehmien kylkeen ruskea-valkoisen turkin.
Omat lapseni leikkivät paljon ulkona, tekevät majoja ja kepparitalleja luonnon antimista. Ties mitä on pienen pojankin mielikuvitus loihtinut, kun on työntänyt taskuunsa hiirenraadon tai kissankultaa hohtavan kiven. En tiedä, onko enää kaikkialla Suomessa mahdollista leikkiä näin.
Minusta on nyt ihanaa, että pääsen minimaailmaan omien lasteni kanssa ja on ihanaa nähdä sama mielikuvituksen voima, joka on omasta lapsuudestani jäänyt vahvana mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti