Tervetuloa, Mauri!

Okun, Viljamin ja Rokin lopetuksen jälkeen laitumella alkoi näyttää hirmuisen tyhjältä. Poju on täydellinen hevonen minulle ja Humu oikea kultakimpale lasten kanssa, mutta tytöille jäi valtava hellittävän ponin kokoinen aukko. Niinpä selailin taas Hevostalli.netin markkinoita ja facebookin hevoskaupparyhmiä. Kiltit, kohtuuhintaiset ponit vaihtoivat omistajaa salamavauhtia, joten muutaman kerran myöhästyttyäni olin nopea (heh, milloinkohan en olisi hevoskaupoissa ollut :D )

Mauri oli toinen poni, jota kävimme katsomassa. Se oli 7-vuotias eestiläinen ratsuponiruuna ja asusti ratsastuskoulussa. Se oli aiemmin ollut tuntikäytössä, mutta ollut pitkään sairaslomalla kinnerpatin takia. Kinnerpatti on kipeä tulehdus hevosen takajalan kinnernivelessä, joka kuitenkin etenee niin, että ajan kanssa se luutuu kivuttomaksi ja hevosesta tulee usein vielä käyttökuntoinen. Maurilla kinnerpatti oli vain ollut akuutissa vaiheessa yli vuoden, ja ratsastuskoulussa sen toipumista ei ole järkevää loputtomasti odottaa, sillä hevonen on pois tuntikäytöstä.

Voi, miten kultainen pieni hevonen ♥ Utelias, ystävällinen ja puuhakas. Antoi nätisti tyttöjen harjata ja hoiti Miehen parran hellästi järjestykseen, tuuppi minua samettisella turvallaan. Ei auttanut muu kuin lyödä kättä päälle ja lainata traileri. Eikä mikään pikkukoppi ollutkaan :D

Mauri käveli muina hevosina naru löysällä traileriin ja matkusti rauhallisesti. Onneksi matka ei ollut kovin pitkä, sillä minua vähän kylmäsi kuljettaa jalkavaivaista hevosta.

Hyvin päästiin perille ja Mauri sai tutustua uuteen paikkaan rauhassa tarhassa. Poju ja Humu olivat aidan toisella puolella laitumella.

Parin päivän päästä laskimme Maurin Humun kanssa laitumen puolelle. Poju osaa laumassa olla riiviö, joten se sai aluksi katsella tarhan puolelta.

Sen verran rauhallisesti homma sujui, että samana päivänä päästimme Pojunkin mukaan. Kyllä muutama juoksuaskelkin otettiin, mutta enimmäkseen keskityttiin olennaiseen: syömiseen.

Ensimmäinen yhteispiehtarointikin nähtiin melkein heti pikku lauman yhdistyttyä.

Parin päivän päästä jo oltiin yhdessä siestalla. Ei ollut huolta tällä poppoolla sapelihammastiikeireistä.

Loppukesällä vaihdettiin laidunlohkoa vielä kauemmas ja sinne on kiva kulkea porukalla.

Mauri sai pattikengityksen ja eläinlääkäri piikitti kipeän nivelen (Humultakin piikitettiin samalla ensimmäiset vanhuuden vaivat, kipeytyneet takapolvet) ja syksyllä päästiin vähän hommiinkin. Kinnerpattiselle rauhallinen liikunta on hyväksi, joten käynti-ja ravityöskentely kevyen ratsastajan kanssa on enemmän kuin suotavaa. Toki tämä poppoo laitumellakin liikuntaa saa.

Ekan yhteisen ratsastustunnin loppukaarrossa meinasin haljeta ylpeydestä: pöhelö-Pojusta on tullut 10-vuotiasta kiltisti totteleva ratsu ja Mauri - se oli elementissään!

Maastossa Pojulla on vähän liikaa vauhtia lasten makuun, mutta pikku lenkkejä mennään näinkin.

Tänäkin vuonna laidunkausi kesti pitkään. Tämä alempi kuva on lokakuulta.

Sain aikaiseksi syksyllä maalata lopultakin nimikyltit talliin. Ja kyllä vain: Mauri on arabin ja eestinhevosen rakkauslapsi. Mauri, Maukka Perusjätkä, Mauno Ahonen.

Jätimme tänä vuonna tarhan jatkoksi laitumen puolelle juoksuaitauksen. Sen verran kakaramaista on tämän poppoon meno. Vanha Humukin innostuu välillä riekkumaan kuin teini.

Leppoisaa on kuitenkin elo enimmäkseen.

Maurin kuuma arabialainen veri saa sen liikkumaan kevyemmin (häntä pystyssä ja kaula kaarella, sieraimet lautasen kokoisina!) kuin suomenhevoset ja tytöillä on vielä siihen totuttelemista. Viileämpi eestiläinen veri saa vastapainona Maurin ajattelemaan lähinnä ruokaa. Kinnerpatti ei juurikaan ole eloa ja oloa haitannut, joten otetaan päivä kerrallaan ja ollaan varovaisen toiveikkaita, että Maurilla olisi vielä parikymmentä kivutonta vuotta edessäpäin. Kokonsa ja rakenteensa puolesta (sk. 149 cm) Mauri jaksaa kantaa minutkin, kunhan kintut vain ovat kivuttomat. Toistaiseksi elellään enimmäkseen rauhallista oloneuvoksen ja seurahevosen elämää.

Hienosti Mauri on kotiutunut ja pieni, uusi lauma hitsautunut yhteen. Laitumen ollessa hevosten hautojen luona, Humu, Poju ja Mauri nukkuivat hautojen vieressä. Toisella puolella aitaa hautojen takana oli peurojen kiepit.

Tämä lauma on suurempi kuin kolme hevosta.

Sisustuslehtijoulu - se todellisuusversio

Tänä vuonna tuntui olevan loputtomasti aikaa ennen joulua. Ja kyllähän sitä olikin yrittäjäaikoihin verrattuna ruhtinaallisesti!

Leivoin hirmuisen määrän kuivakakkuja ja monen monta piparitaikinaa. Iso osa piparkakuista syötiin taikinana, mutta paistoon astikin päätyi muutama.

Löysin kirppiksiltä ja kaupoista kaksi uutta joulukylää, jouluveturin, maanisen musisoivan pukin ja muutaman uuden joulutalon. Ja tietysti jokusen hullun kuusenkoristeen.

Lahjojen paketointikaan ei jäänyt viimeisen yön valvojaisiin ja tästä hommasta nautin pitkästä aikaa. Pieni, karvainen avustaja on tuore tulokas, kesällä syntynyt kissanpentu Miiru.

Teinikissan ollessa talossa kuusenkoristeluteemana on särkymättömyys. Lasikoristeet ja lametta jäivät aarrearkkujen uumeniin tänä vuonna.

Lunta saatiin maa valkoiseksi asti vähän ennen joulua. Tallissa on nyt Pojun ja Humun lisäksi loppukesästä meille muuttanut pikkuheppa Mauri.

Jouluaattona hepat saivat taas ikiomat joulukuuset. Hevosen hengitys tuoksuu ihanalle pitkään kuusijuhlien jälkeen.

Jouluna ei päästy ratsastamaan, sillä Pojulta lähti kenkä. Mutta heti joulun jälkeen kelpasi käydä taas lenkillä. Sain joululahjaksi pienen kameran ja kokeilin sitä ratsastuslenkillä. Onnistuin tallentamaan muistikortille vakuuttelua Miehelle, että tätä on ihan simppeli käyttää, ähisevän satulaannousun ja tunnustukset bataattilaatikon ja konvehtien syönnistä ja Pojunkaan satulavyö ei ihan normireikiin yltänyt. Muistikortilta sen sijaan loistavat poissaolollaan Kolkuntien kiitoravit ja luminen laukkamäki.

Ja voi itkujen itku, ehdittiin vielä yhdet hautajaisetkin tälle joululle: Taisto kuoli jouluaattona. Pieni, rakas, urhea taistelukala. Miten näihinkin sintteihin kiintyy... Taisto tunnisti ihmiset ja sillä oli selvästi ihan oma luonne. Ihmeellinen on tämä pallo kaikkine elämineen.

Possu Orf sai aattoherkuksi hunajamelonia. Orf on ollut meillä jo viisi vuotta.

Aattona pöytä oli täynnä perhettä ja läheisiä, joulupäivänä puolestaan meille rantautui flunssa. Humu alkoi ontua toista etustaan ja yksi kanoista joutui nokituksi. Kanamity Jane saikin yksityishuoneen kanalassa ja näyttää onneksi toipuvan siellä hyvin. Joulumusiikkia, hyvää ruokaa, herkkuja, yhdessäoloa. Tämän lauman kanssa pakettiin kuuluu myös lähes jatkuva sairasosasto ja huoli. Mutta elämäähän tämä, kaikkineen.

Aaton paras hetki on aina, kun ipanat ovat nukahtaneet ja elukat on hoidettu yöpuilleen. Minä pääsen Miehen kainaloon sohvalle leffan ja konvehtirasian kanssa. Miiru-kissa on ilahduttavan sosiaalinen ja hellyydenkipeä, joten samalta sohvalta kuuluu nyt ihanan kodikasta kehräystä.

Meillä joulunaika jatkuu vielä loppiaiseen. Silloin itämaan tietäjät lopulta löysivät perille lahjoineen. Minusta vain tuntuu tylyltä julistaa joulu päättyneeksi heti joulunpyhien jälkeen ja jättää tietäjä-parat yksin vaellukselleen. Tästä ei ole kiire pois.

Surun vuosi

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa. Mietin uuden blogin aloittamista ja mietin sisällön rajaamista tiettyyn aihepiiriin, mutta päädyin taas tänne. Ei mulla ole mitään tiettyä aihetta. Paitsi elämä. Ja kuluneen vuoden vallitseva teema, kuolema. Sitä lajia toivon vähemmän tulevaisuuteen. Kulunut vuosi on pitkä, kammottava rivi hautoja. Kokemuksia, joista näen varmasti painajaisia lopun ikääni. Surua.

Mietin nyt, että joku varjelus sai minut lopettamaan yritykseni. Sen pyörittämiseen minulla ei olisi ollut kuluneena vuonna voimia - niin ikävä kuin ikiomaa, ihanaa puotiani onkin.

Saatatte muistaa, että lampaista luovuimme toissa syksynä, puodin lopettamisen jälkeen. Olivatko ne joskus näin pieniä?! Kasvoivat ja vanhenivat, vielä nopeammin kuin lapset.

Akvaarioon iskeneestä pilkkutaudistakin taisin ehtiä kertoa. Se penteles oli sitkeä ja tappoi lopulta kaikki muut kalat, paitsi Taiston. Tämä on varmasti Suomen sinnikkäin ja kallein sintti! Monen kuukauden hoitokierteen jälkeen tauti lopulta voitettiin ja Taisto polskii potrana tänäkin päivänä, seuranaan uusia ystäviä.

Kaikki kauniit, ruskeat kanarouvat tulivat viime talvena tiensä päähän. Yksi toisensa jälkeen ne alkovat nuokkua ja kun herkut ja tehohoito ei tuonut helpotusta, päätyivät armollisesti pölkylle. Lasten rakasta Lumme-kanaa aikoinaan yritimme hoitaa viimeiseen asti ja tehomunijan lähtö ei todellakaan ole kaunis, kun muninnat on munittu loppuun. Nykyään päästämme helpommin pois - ja vannoimme, että tehokanoja emme enää ota.

Vuoden vaihteen jälkeen tallissa riehui hevosherpesvirus. Se iski kaikkiin viiteen hevoseen. Rokiin pahimmin, sen takapää halvaantui.

Muut kuntoutuivat pikku hiljaa keuhko- ja muista oireistaan, mutta Rokin kanssa oli edessä pitkä tie. Se alkoi toipua halvauksesta ja keuhkojen kanssa taisteltiin pitkään. Keuhko-oireita lievittänyt kortisoni laukaisi ilmeisesti kaviokuumeen. Siitäkin selvittiin.

Hoito jatkui pitkään. Jonain muuna, kuin tänä surujen vuonna olisin antanut periksi jo aikaisemmin, mutta nyt oli mielessä vain, että tämä poni ei saa kuolla. Kesän tullen kaviot olivat kunnossa ja hengitys kulki lääkkeittä. Keskushermostolääkityksen purkua suunniteltiin ja takaosaa kuntoutettiin. Roki jopa laukkasi ja pukitteli!

Okun ja Viljamin aika oli tullut kesän koittaessa. Olen tästä päätöksestä jo monta kertaa kirjoittanutkin. Talvella vanhan Viljamin kaulanikamat alkoivat oireilla ja Okun ei todellakaan tarvinut kestää enää yhtään ihottumakesää. Päästimme ne yhdessä pois, ikivihreille, kivuttomille laitumille ja hautasimme pellon laitaan männyn juureen.

Olen aikanaan ollut hevosklinikalla kesän töissä ja nähnyt lopetuksia. Mutta ne olivat sairaita, jo valmiiksi lääkittyjä hevosia - ne eivät nousseet leikkaispöydältä. Luulin olevani valmistautunut Okun ja Viljamin lopetukseen - niin hyvin kuin sellaiseen nyt voi olla - mutta vähänpä tiesin. Lopetuspäivän iltana istuin ja ajattelin, että miten ikinä pystyn jatkamaan elämää.

Pystyin vain. Seuraavana päivänä lievemmin kesäihottumainen Humu alkoi hangata ja tuli aikaa kaivaa ihottumaloimi esiin. Ajoitus sentään oli juuri oikea.

Myöhemmin kesällä Rokin kaviokuume uusi. Mietimme kengittäjän ja eläinlääkärin kanssa hoitomahdollisuuksia ja nyt oli pakko päästää irti. Kova päätös meille kaikille, jotka epäuskoisina ja toiveikkaina olimme saaneet ihmetellä Rokin elinvoimaa ja toipumista. Männyn juureen tuli kolmas hautakumpu.


Elokuussa saimme lopulta haudata äitini uurnan sukuhautaan.


Työrintamallakin on tapahtunut yhtä ja toista muistuttaen, että kaikki ei tosiaan mene omien suunnitelmien mukaan. Lopulta olin kahdessa eri yrityksessä puhelinmyyjänä. Ennakkokäsityksistä huolimatta pääosin mukavaa hommaa ja aloin pärjätäkin. Nyt olen palaamassa taas lähtöruutuun, siihen tilanteeseen, jossa piti olla jo viime vuoden syksynä. Perhehoitajaksi siis. Sillä rintamalla elämme nyt jännittäviä aikoja soittoa odotellen.

Vuoteen on mahtunut tietysti paljon hyvääkin. Uusia eläinperheenjäseniä ja iloa. Niistä lisää toisella kertaa...

2 vuotta Pojun kanssa

Meillä tuli juuri kaksi vuotta yhteistä elämää täyteen Pojun kanssa. Voi, miten onnellinen olen tämän hevosen tulosta elämääni!

Poju on pysynyt omana pöhelinä itsenään. Meidän ratsastuksemmekaan ei ole kovin kummoiseksi edennyt, ruusukehaita meistä ei tule ikinä. Kentällä aloitetaan joka kerta tahkoaminen samasta ravurin munahölkästä pehmennellen. Tosin siellä kentällä mennään ihan hävettävän harvoin, ei edes joka kuukausi. Maastossa päästellään matalaa ravurin kiitoravia - tosin (kiito)laukan riemukin on löytynyt. Rauhallista laukkavaihdetta etsitään edelleen. Se varmaan odottaa siellä käyttämättömällä kentällä löytäjäänsä.

Maastossa käydään enimmäkseen kaksin. Humukin pääsee välillä mukaan, kun sillä käy ratsastamassa entisen omistajan tytär. Omat lapsetkin Humun satulassa välillä käyvät, mutta talvella ei ole pitkiä maastolenkkejä yhdessä tehty.

Olen ratsastanut 40 vuotta ja silti talvi toisensa jälkeen tuskailen sopivan lämpimien ratsastusvarusteiden kanssa. Inhoan tunkea mitään sukka- tai raappahousuja ratsastushousujen alle ja ajatuskin topparatsastushousuista saati -haalarista tuntuu epämukavalta. Hillosin toissa syksynä HIHSistä ostamiani kokochapseja kaapissa vuoden, kun en raaskinut moisia kalliita ihanuuksia ottaa käyttöön. Lopulta sain paksuun kallooni, ettei niistä kaapissa ole mitään iloa ja kaivoin esiin. Parhaat ikinä! Nyt ei palele polvet talviratsastuksessa. Miksi ihmeessä näiden suosio on jäänyt ratsastusvarusteista 80-luvulle?

Poju hikoaa aina liikutuksessa, mennään sitten rauhallisemmin tai reippaammin. Lenkin jälkeen se saa ennen loimitusta piehtaroida lumessa.

Rakas Poju ♥

Kiitos kun olet.

Hevosten lokakuu

Lokakuu on puskaratsastajan lempikuita! Hirvikärpäset ovat kadonneet sinne, mistä tulivatkin. Kylmenevät yöt hoitelevat kesäihottumaisia piinaavat polttiaiset - tänä vuonna näin ihanan aikaisin, viime vuonna ne riivasivat vielä marraskuussakin. Maastot ovat loistavassa kunnossa ratsastaa eikä ole liian kuuma tai kylmä. Ja sänkipellot! Niitä riittää silmänkantamattomiin hetken, ennen kuin kyntöaurat ehtivät töihin.

Humusta on tullut tallin luottohevonen. Otso on innostunut ratsastuksesta ja tallihommista sen verran paljon, että sai Humun nimikkohepakseen. Äiti sai maastoseuraa, ollaan jo vähän laukattukin! Sydäntä lämmittää ajatus pojan ja miesomistajan kanssa kasvaneen hevosen orastavasta ystävyydestä. Humulla kelpaa karauttaa murrosiän myllerrykset ja murheet metsään.

Rokia ei voi ajatella hymyilemättä. Se on kultainen kuin mikä, mutta laiskanpullea ja ponimaisen täynnä metkuja. Aurora ratsastaa sillä jo lähipelloilla ja -poluilla itsekseen. Välillä edetään kauniisti, välillä tulee erimielisyyksiä ja pukkeja. Toivon niin kovasti, että tytöt jaksavat tahkota ponivuotensa - sen opettavaisempaa jaksoa hevosmiestaipaleella ei ole! Taitaapa matkalla karttua muutama elämäntotuuskin...

Nyt on ensimmäinen syksy, kun olen päässyt nauttimaan Pojun kanssa kunnolla. Viime vuonna se paranteli jalkavammaansa juuri kultaisten sänkipeltojen aikaan. Nyt on pelloilla kävelty, ravattu ja laukattu sydämiemme kyllyydestä! Kiitolaukan riemu on löytynyt sekä vanhalle ravurille että tätiratsastajalleen.

Tänä vuonna lokakuu on ollut sateeton. Sateettomin naismuistiin! Hevoset saavat jatkaa laidunkauttaan vielä, päästän ne tarhasta laitumen puolelle iltapäiviksi.

Ensimmäinen talliyö vietettiin syyskuun lopulla. Ensimmäisen kerran tallin puolella on joka karsinassa hevonen.

Talliyöt tarkoittavat myös karsinansiivousta osana jokapäiväistä elämää. Ei huonoa sekään, johan tässä kesä laiskoteltiinkin.

Tästä hevoselämästä olen haaveillut ikäni. Pitkä oli tie, mutta hyvä kun tuli kuljettua.