Tänä vuonna tuntui olevan loputtomasti aikaa ennen joulua. Ja kyllähän sitä olikin yrittäjäaikoihin verrattuna ruhtinaallisesti!
Leivoin hirmuisen määrän kuivakakkuja ja monen monta piparitaikinaa. Iso osa piparkakuista syötiin taikinana, mutta paistoon astikin päätyi muutama.
Löysin kirppiksiltä ja kaupoista kaksi uutta joulukylää, jouluveturin, maanisen musisoivan pukin ja muutaman uuden joulutalon. Ja tietysti jokusen hullun kuusenkoristeen.
Lahjojen paketointikaan ei jäänyt viimeisen yön valvojaisiin ja tästä hommasta nautin pitkästä aikaa. Pieni, karvainen avustaja on tuore tulokas, kesällä syntynyt kissanpentu Miiru.
Teinikissan ollessa talossa kuusenkoristeluteemana on särkymättömyys. Lasikoristeet ja lametta jäivät aarrearkkujen uumeniin tänä vuonna.
Lunta saatiin maa valkoiseksi asti vähän ennen joulua. Tallissa on nyt Pojun ja Humun lisäksi loppukesästä meille muuttanut pikkuheppa Mauri.
Jouluaattona hepat saivat taas ikiomat joulukuuset. Hevosen hengitys tuoksuu ihanalle pitkään kuusijuhlien jälkeen.
Jouluna ei päästy ratsastamaan, sillä Pojulta lähti kenkä. Mutta heti joulun jälkeen kelpasi käydä taas lenkillä. Sain joululahjaksi pienen kameran ja kokeilin sitä ratsastuslenkillä. Onnistuin tallentamaan muistikortille vakuuttelua Miehelle, että tätä on ihan simppeli käyttää, ähisevän satulaannousun ja tunnustukset bataattilaatikon ja konvehtien syönnistä ja Pojunkaan satulavyö ei ihan normireikiin yltänyt. Muistikortilta sen sijaan loistavat poissaolollaan Kolkuntien kiitoravit ja luminen laukkamäki.
Ja voi itkujen itku, ehdittiin vielä yhdet hautajaisetkin tälle joululle: Taisto kuoli jouluaattona. Pieni, rakas, urhea taistelukala. Miten näihinkin sintteihin kiintyy... Taisto tunnisti ihmiset ja sillä oli selvästi ihan oma luonne. Ihmeellinen on tämä pallo kaikkine elämineen.
Possu Orf sai aattoherkuksi hunajamelonia. Orf on ollut meillä jo viisi vuotta.
Aattona pöytä oli täynnä perhettä ja läheisiä, joulupäivänä puolestaan meille rantautui flunssa. Humu alkoi ontua toista etustaan ja yksi kanoista joutui nokituksi. Kanamity Jane saikin yksityishuoneen kanalassa ja näyttää onneksi toipuvan siellä hyvin. Joulumusiikkia, hyvää ruokaa, herkkuja, yhdessäoloa. Tämän lauman kanssa pakettiin kuuluu myös lähes jatkuva sairasosasto ja huoli. Mutta elämäähän tämä, kaikkineen.
Aaton paras hetki on aina, kun ipanat ovat nukahtaneet ja elukat on hoidettu yöpuilleen. Minä pääsen Miehen kainaloon sohvalle leffan ja konvehtirasian kanssa. Miiru-kissa on ilahduttavan sosiaalinen ja hellyydenkipeä, joten samalta sohvalta kuuluu nyt ihanan kodikasta kehräystä.
Meillä joulunaika jatkuu vielä loppiaiseen. Silloin itämaan tietäjät lopulta löysivät perille lahjoineen. Minusta vain tuntuu tylyltä julistaa joulu päättyneeksi heti joulunpyhien jälkeen ja jättää tietäjä-parat yksin vaellukselleen. Tästä ei ole kiire pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti