Tänä aamuna saattelin koulutaksiin kaikki kolme ipanaa. Pieninkin aloitti eskarin.
Sinne se meni, uusine reppuineen ja jännittäen. Jonon hännimmäisenä. Haikeaa - tosin vielä haikeammalta tuntui aikanaan saatella esikoinen eskariin.
Yksi elämänvaihe on takana, pikkulapsiarki ja kotiäitivuodet. Yli 11 vuotta niitä kertyikin, sumuvuosia, ruuhkavuosia. Olen ajatellut itseäni kotiäitinä, vaikka onhan elämään mahtunut paljon muutakin kuin lapset, perhe ja koti. On ollut töitä, sijaisäitiyttä ja yrittäjyyttä - olen vain samalla hoitanut lapset kotona.
Ei arki tästä paljoa muutu. On mahdotonta käsittää, että nyt minulla on päivisin ihan valtavasti omaa aikaa. Työajaksi sitä kai kutsutaan. Tähän asti olen jakanut sen lasten kanssa, joten nyt äkkiseltään tuntuu ihan ylelliseltä.
Olin 33, kun Otso syntyi. Kotiäitivuosien ajan olen tuntenut olevani koko ajan saman ikäinen. Nyt yht'äkkiä ikäni onkin 44. Se tuntuu hirmu isolta luvulta!
Tänä kesänä en muista kuulleeni enää heinäsirkkoja. Täytyy mennä aurinkopäivänä pellon laidalle kuuntelemaan. Enkö tosiaan enää kuule vai enkö vain ole ehtinyt kuunnella?
Onko tämä nyt se neljänkympin kriisi?
EDIT 17.8.2015: Kävin pellonreunassa kuuntelemassa: kuulin minä ne! Heinäsirkat sirittävät vielä :)
2 kommenttia:
Uusi elämänvaihe herättää luonnollisesti ajatuksia ja ehkä vähän ahdistustakin. Kaipa sitä voisi kriisiksikin kutsua, vaikka itse inhoan koko sanaa... Elämähän on muutoksia täynnä, ei kai kaikesta voi kriisiä tehdä? Lähinnä kai muutokset ovat paikka pysähtyä miettimään elämänsä suuntaa. Ja mitä ikään tuleen, niin mielestäni omaa ikäänsä on turha ajatella, minäkin olen jo 46 v. mutta ei siltä tunnu. Ikä on vain numeroita :)
Hei Amalia :) Tuosta kriisistä joskus aiemmin blogiin kirjoitinkin, etten taida olla kovin kriiseilevää tyyppiä. Oma vitsi siis, vaikka hyvähän näissä elämänmuutoskohdissa on pohdiskella ja katsoa sekä taakse että eteen. Mutta tosiaan jännää tämä, miten joskus tajuaa vuosien kuluneen, vaikkei sitä ole huomannut.
Lähetä kommentti