Tervetuloa, Humu!

Jo toisena vuonna peräkkäin onnistuin järjestämään melkoista lisäsäpinää elämään: vauva ja uusi hevonen samassa kuussa. Tälle varmaan jo löytyy diagnoosi.

Olen toisella silmällä katsellut lapsille isoa ponia, sillä ipanoilla on selvästi enemmän intoa kuin Viljamilla. Viljami on eläkkeensä ansainnut ja saa tehdä pikkulenkkejä ja talutusratsun hommia mielensä virkistykseksi. Lapset ovat kuitenkin valmiita enempään. Hyvät, kiltit ja halvat ponit tuntuvat osuvan kohdalle yhtä usein kuin lottovoitto, joten Humun isännän kertoessa tästä suomenhevosesta päätin antaa tilaisuuden. Humu on 18-vuotias suomenhevosruuna, jolla ei ole ravitaustaa. Sillä on ajettu ja ratsastettu ja se on ollut samalla omistajalla syntymästään asti. Kooltaan se on iso varsinkin tytöille, mutta jos korvien väli on oikeanlainen, liian ison koon kanssa voidaan elää ja se kyllä korjaantuu muutamassa vuodessa.

Niinpä maanantai-iltana pihaamme kaarsi kuljetusvaunu. Illan hämärissä näkyi valtavasti otsatukkaa ja pienet, uteliaat korvat.

Humu pääsi heti tarhaan tutustumaan uusiin kavereihin. Olkoon Okun kanssa millaisia ongelmia tahansa, tässä asiassa se on puhdasta kultaa: se rakastaa kaikkia hevosia ja ottaa tulokkaat suojeluunsa ja lauman jäseniksi. Se vahtii, että tutustuminen kaikkien kesken sujuu rauhallisesti ja toivottaa tulokkaan tervetulleeksi. Oku on varmasti maailman paras laumanjohtaja! Tiistaiaamuna Oku ja Humu olivat jo rapsuttelukavereita, eilen Mies näki Pojun ja Humun rapsuttelemassa toisiaan.

Tähän asti siis kaikki hyvin: Humu sopii laumaan, käyttäytyy tallissa hyvin ja on mukava taluttaa ja käsitellä. Ehkä kotiuduttuaan riimunnarun voisi antaa lapsellekin?

Mutta entä ratsastus? Harjasimme Humun tyttöjen kanssa ja nousin itse satulaan ensimmäisenä. Ratsastin puolisen tuntia kentällä, kokeilin kaikki askellajit. Aluksi Humulla oli vähän ylimääräistä virtaa, mutta ihmekös tuo, uudessa paikassa ja uuden ihmisen kanssa. Lopuksi kävin vielä pienen maastolenkin. Hyvin meni ja autojakin kohdattiin.

Sitten oli varsinaisen tulikokeen vuoro ja satulaan pääsivät lapset. Ensin ratsasti Aurora. Hienosti sujui käynti kentällä ihan itsenäisesti. Tehtiin kokoradan leikkausta ja pysähdyttiin. Tytön jalat yltävät vain pari senttiä satulansiipien alapuolelle, mutta hienosti Humu kuunteli.

Yhtä hienosti meni Aretta. Käynnissä voltteja ja kokoradan leikkausta. Lopun pysähdystä piti vähän harjoitella, mutta sujuihan sekin sitten. Voi, miten hieno Humu! Ja pollea pieni ratsastaja! Ratsastajien vaihdon ja jalustimien säädön ajan Humu seisoi kärsivällisesti paikoillaan.

Lopuksi satulaan kapusi vielä Otso. Otsolle Humu ei enää tunnu yhtään liian isolta. Mentiin käyntiä - mutta mentiin vähän tahatonta laukkaakin. Otson ratsastuskoulussa opitut avut ovat herkälle yksityiselle ihan liikaa! Lopuksi homma alkoi sujua ja pojalla riitti ihmettelemistä: hevonen kulkee ihan vain sillä, että hän suuntaa katseen! Itsellenikin tuli ahaa-elämys: ei lapselle voi neuvoa, että älä potkaise tai älä vedä ohjista. Sen sijaan, että kerron mitä ei saa tehdä, minun pitää osata selvästi kertoa, mitä tehdä.

Hienosti on siis Humun mietintäaika alkanut. Tässä olisi kyllä ihan täydellinen hevonen minulle... Mutta onko se sitä lapsille? Ja minulla on jo Poju. Ehkä Humusta voisi tulla koko perheen hevonen?