Akvaarioelämää

Vedenalainen maailma on hurmannut meillä koko perheen. Otson 12-vuotislahjaksi saamassa akvaariossa alusta asti asunut tummansininen taistelukala Taisto kuoli jouluaattona ja jätti perheeseen kokoaan paljon suuremman aukon. Taistelukala tunnistaa ihmiset, ottaa kontaktia ja on kiinnostunut akvaarion ulkopuolisestakin maailmasta ja niinpä siihen saa luotua aidon kiintymyssuhteen.

Kalan kuoleman jälkeen pienessä (meillä 60 l) akvaariossa vesiarvot menevät helposti sekaisin ja ympäristöstä tulee kaloille ja muille asukkaille myrkyllinen. Monniset alkavat tehdä pikapyrähdyksiä normaalisti rauhallisesta pohjamaailmastaan pintaan happea haukkaamaan ja pienet parvikalat kuolevat helposti. Meillä pelätään sydän kurkussa kerran riehuneen pilkkutaudin puhkeamista, sillä edellisellä kerralla se riehui meillä kolme kuukautta ja tappoi kaikki kalat kahta lukuunottamatta (Taisto ja suuri albiinomonninen selvisivät) ja ison osan sukarapuklaanista. Nyt siis seurattiin sydän kurkussa vesiarvoja vaihdettiin tarpeen mukaan vettä osittaisilla vedenvaihdoilla. Onneksi tilanne pian tasaantui.

Eilen tulin kaupungilta kalakaupan kautta ja sieltä mukaan lähti näin upea taistelukalakoiras. Upea kaveri sai nimekseen Kauno.

Viime syksynä meille tuli kaksi punaista taistelukalatyttöä Taiston haaremiin, Miia ja Tiia.

Alku oli hankala, sillä tytöt olivat kovia tappelemaan. Ne raatelivat toistensa ja Taiston evät ja pyrstöt ja etsin jo niille uutta kotia, mutta yht'äkkiä tilanne rauhoittui ja Taisto alkoi rakennella romanttisena kaverina kuplapesää. Yhtenä päivänä Miia oli kadonnut ja käynnistimme tietenkin etsinnät. Se löytyi henkihieverissä pumpun takaa imukupin väliin juuttuneena. Saimme sen hengissä irrotettua, mutta silti se raasu kuoli.

Tiia on voinut hyvin ja kasvanut hurjan isoksi. Nyt Taiston kuoltua se jäi ainoaksi taistelukalaksi.

Eilen se sai kaveriksi taivaansinisen Teean. Nämä ovat muuten ihan mahdottomia kännykuvattavia!

Meille muutti myös tummansininen Tuija. Tuija tuntuu olevan aika luonteikas ja niillä näyttää tiian kanssa olevan meneillään jonkinlainen arvojärjestyksen selvittely. Näykkimistä tai raatelua ei toistaiseksi ole ollut, mutta Tuija lätkii pyrstöllään Tiiaa, joka kostaa äkäisellä takaa-ajolla.

Tällä hetkellä akvaariossa asuu myös neontetraparvi, kolme albiinomonnista, punaisia ja sinisiä sukarapuja ja petokotiloita. Petokotilot pitävät ei-toivotut kotilot akvaariosta ansiokkaasti pois, niitä meillä oli alkuun. Sukaravut ja petokotilot lisääntyvät sopivasti. Löydätkö alakuvasta kaksi petokotiloa treffeillä?

Tervetuloa, Mauri!

Okun, Viljamin ja Rokin lopetuksen jälkeen laitumella alkoi näyttää hirmuisen tyhjältä. Poju on täydellinen hevonen minulle ja Humu oikea kultakimpale lasten kanssa, mutta tytöille jäi valtava hellittävän ponin kokoinen aukko. Niinpä selailin taas Hevostalli.netin markkinoita ja facebookin hevoskaupparyhmiä. Kiltit, kohtuuhintaiset ponit vaihtoivat omistajaa salamavauhtia, joten muutaman kerran myöhästyttyäni olin nopea (heh, milloinkohan en olisi hevoskaupoissa ollut :D )

Mauri oli toinen poni, jota kävimme katsomassa. Se oli 7-vuotias eestiläinen ratsuponiruuna ja asusti ratsastuskoulussa. Se oli aiemmin ollut tuntikäytössä, mutta ollut pitkään sairaslomalla kinnerpatin takia. Kinnerpatti on kipeä tulehdus hevosen takajalan kinnernivelessä, joka kuitenkin etenee niin, että ajan kanssa se luutuu kivuttomaksi ja hevosesta tulee usein vielä käyttökuntoinen. Maurilla kinnerpatti oli vain ollut akuutissa vaiheessa yli vuoden, ja ratsastuskoulussa sen toipumista ei ole järkevää loputtomasti odottaa, sillä hevonen on pois tuntikäytöstä.

Voi, miten kultainen pieni hevonen ♥ Utelias, ystävällinen ja puuhakas. Antoi nätisti tyttöjen harjata ja hoiti Miehen parran hellästi järjestykseen, tuuppi minua samettisella turvallaan. Ei auttanut muu kuin lyödä kättä päälle ja lainata traileri. Eikä mikään pikkukoppi ollutkaan :D

Mauri käveli muina hevosina naru löysällä traileriin ja matkusti rauhallisesti. Onneksi matka ei ollut kovin pitkä, sillä minua vähän kylmäsi kuljettaa jalkavaivaista hevosta.

Hyvin päästiin perille ja Mauri sai tutustua uuteen paikkaan rauhassa tarhassa. Poju ja Humu olivat aidan toisella puolella laitumella.

Parin päivän päästä laskimme Maurin Humun kanssa laitumen puolelle. Poju osaa laumassa olla riiviö, joten se sai aluksi katsella tarhan puolelta.

Sen verran rauhallisesti homma sujui, että samana päivänä päästimme Pojunkin mukaan. Kyllä muutama juoksuaskelkin otettiin, mutta enimmäkseen keskityttiin olennaiseen: syömiseen.

Ensimmäinen yhteispiehtarointikin nähtiin melkein heti pikku lauman yhdistyttyä.

Parin päivän päästä jo oltiin yhdessä siestalla. Ei ollut huolta tällä poppoolla sapelihammastiikeireistä.

Loppukesällä vaihdettiin laidunlohkoa vielä kauemmas ja sinne on kiva kulkea porukalla.

Mauri sai pattikengityksen ja eläinlääkäri piikitti kipeän nivelen (Humultakin piikitettiin samalla ensimmäiset vanhuuden vaivat, kipeytyneet takapolvet) ja syksyllä päästiin vähän hommiinkin. Kinnerpattiselle rauhallinen liikunta on hyväksi, joten käynti-ja ravityöskentely kevyen ratsastajan kanssa on enemmän kuin suotavaa. Toki tämä poppoo laitumellakin liikuntaa saa.

Ekan yhteisen ratsastustunnin loppukaarrossa meinasin haljeta ylpeydestä: pöhelö-Pojusta on tullut 10-vuotiasta kiltisti totteleva ratsu ja Mauri - se oli elementissään!

Maastossa Pojulla on vähän liikaa vauhtia lasten makuun, mutta pikku lenkkejä mennään näinkin.

Tänäkin vuonna laidunkausi kesti pitkään. Tämä alempi kuva on lokakuulta.

Sain aikaiseksi syksyllä maalata lopultakin nimikyltit talliin. Ja kyllä vain: Mauri on arabin ja eestinhevosen rakkauslapsi. Mauri, Maukka Perusjätkä, Mauno Ahonen.

Jätimme tänä vuonna tarhan jatkoksi laitumen puolelle juoksuaitauksen. Sen verran kakaramaista on tämän poppoon meno. Vanha Humukin innostuu välillä riekkumaan kuin teini.

Leppoisaa on kuitenkin elo enimmäkseen.

Maurin kuuma arabialainen veri saa sen liikkumaan kevyemmin (häntä pystyssä ja kaula kaarella, sieraimet lautasen kokoisina!) kuin suomenhevoset ja tytöillä on vielä siihen totuttelemista. Viileämpi eestiläinen veri saa vastapainona Maurin ajattelemaan lähinnä ruokaa. Kinnerpatti ei juurikaan ole eloa ja oloa haitannut, joten otetaan päivä kerrallaan ja ollaan varovaisen toiveikkaita, että Maurilla olisi vielä parikymmentä kivutonta vuotta edessäpäin. Kokonsa ja rakenteensa puolesta (sk. 149 cm) Mauri jaksaa kantaa minutkin, kunhan kintut vain ovat kivuttomat. Toistaiseksi elellään enimmäkseen rauhallista oloneuvoksen ja seurahevosen elämää.

Hienosti Mauri on kotiutunut ja pieni, uusi lauma hitsautunut yhteen. Laitumen ollessa hevosten hautojen luona, Humu, Poju ja Mauri nukkuivat hautojen vieressä. Toisella puolella aitaa hautojen takana oli peurojen kiepit.

Tämä lauma on suurempi kuin kolme hevosta.

Puhtaalta pöydältä

Naisella on oikeus vaihtaa mielipidettään ja tehdä 180 asteen käännös, eikö niin? Meillä on sairastettu joulusta asti, koko perhe vuoronperään ja yhdessä ja jotenkin se kruunasi vuoden 2017 niin, että sain tarpeekseni koko vuodesta. Ikinä meillä ei ole ennen uuttavuotta siivottu joulua pois, mutta nyt tehtiin niin. Aarrearkkuihin pakattiin jopa ikkunoiden valotähdet, jotka meillä normaalisti ovat pääsiäiseen asti. Vain joulukukat jäivät vielä: nuppuasteelle jumittanut jouluruusu, muutama hyasintti ja jo muutaman lehden pudottanut joulutähti. Punainen keittiökin tökkii nyt, vaikka olenkin sitä rakstanut pian kymmenen vuotta. Jos pääsen ihmisten töihin tänä vuonna, niin keittiössä vaihtuu väri!

Olohuone on aika entisellään sitten vuoden takaisten bloggailujen. Ison amerikanarkun kaveriksi lyhensimme jalat tuosta vihreästä pikkupöydästä, jonka monta vuotta sitten löysin rompetorilta. Sille ei ole oikein löytynyt paikkaa ja en ole jalkojen pätkäisyyn aikaisemmin raaskinut ryhtyä, mutta se on nyt tuossa paikallaan tosi mieluinen. Ja nyt mahtuu koko perhe olohuoneeseen pelaamaan lauta- ja korttipelejä.

Kuusen paikka oli tuolla keittiönpään nurkassa. Siihen tuli nyt tallinvintillä varastossa uinaillut pieni kulmakaappi. Sen päälle pitää metsästää kirppisreissuilta sopiva lamppu. Vihreää kautta mulle selvästi pukkaa: veden- ja koivunvihreät sävyt näyttävät nyt tosi kauniilta.

Tervetuloa vuosi 2018!

Käsityövuosi 2017

Käsitöiden näkökulmasta vuosi 2017 oli minulla katovuosi. En muista, milloin olisi viimeksi ollut näin luovuus hukassa ja into kateissa.

Alkuvosi meni sairastuneita hevosia hoitaessa. Halvaantunut Roki tarvitsi hoitoineen paljon aikaa ja tietysti koko lauma, vaikka muilla tauti olikin lievempi. Akvaariota riivasi sitkeä pilkkutauti ja vesi vaihdettiin osittain joka toinen päivä ja kanalassakin sairasosasto oli koko ajan kansoitettu. Helmikuussa aloitin uuden työn puhelinmyyjänä ja en tiedä mistä onnistuin repimään päättäväisyyden opiskella myyntiä myös itsekseni. Kannoin kirjastosta vinot pinot myynti-, markkinointi- ja puhetaidon kirjoja ja luin netistä joka linkin, jonka myyntityöstä löysin. Se oli kamalaa, mutta palkitsevaakin aikaa. Puhelinmyynnin aloittaminen 45-vuotiaana ei ole ihan helppo juttu ja sain koko ajan potkia itseäni jonkin kynnyksen yli, mutta olin päättänyt oppia. Ja opin! Vaihdoin firmaa lehtimyyntiin ja työ alkoi tuntua kivaltakin.

Kevään korvalla alkoi käsillä olla taas aikaa. Pengoin lankavarastojani ja aloin neuloa. Ensin pitkät kirjoneulesukat itselleni:

Sitten samalla inspiraatiolla Auroralle:

Ja vielä yksi pari Aretalle:

Yhden pienen tilaustyön kevään aikana ompelin: kaksi essua. Samoilla langoilla sitten taisikin kone olla loppukesän :D Eniten kone tikkasi hevosten loimien korjausta.

Yksi inspiraatio sentään iski kesällä. Kirppisreissuilla minulle olivat huhuilleet kauniin väriset miesten paidat. Monessa oli kulumaa kauluksessa ja hihoissa, mutta miten kauniin värisiä! Halusin tehdä niistä itselleni hameen.

Kiva siitä tulikin ja kesällä tuli pidettyä paljon. Tämän alle sopii nätisti tyllialaushamekin, sen verran kellohelmainen ja runsas tästä tuli. Ihan lemppari farkkutakin ja vanhojen bootsien kanssa.

Kesällä innostuin opettelemaan virkkausta. Olen siinä kamalan hidas enkä todellakaan taitava, ohjeetkin on mulle ihan hepreaa enkä tiedä mikä on mikäkin silmukka. Tämä kukka on osa jättiurakkaa, jonka aion tehdä vielä loppuun. Olisikohan sen valmiiksi saattaminen mun uudenvuodenlupaus?

Loppusyksystä ripustin luurit naulaan ja virittelin verkkoja sijaisperherintamalle. Mitään niihin ei tarttunut, joten joulunajan myyntitapahtumat alkoivat kutsua. Niihin tein käytetyistä hevosenkengistä tallitontun ovia.

Täytyy myöntää, että ompelukoneen ääreen sain patistaa itseäni. Se olisi ehkä saattanut jopa jäädä (harkitsin joulumyyjäisiä ihan tonttuovi-pipari-kuivakakku-linjalla), mutta olin jo kesällä luvannut ommella pari heppaa jouluksi.

Siitä se taas lähti ja ompelun ilokin löytyi. Tein heppoja ja varusteita. Päivitin kaikkien kaavojakin.

Ihan uusina ompelin yksisarvisia. Näitä en yrityksen aikana uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin tuon sarven olevan liian heikko leludirektiiveihin. Ehkä olisi pitänyt olla rohkeampi, sillä nämä otettiin ilolla vastaan.

Jouluturneen myötä ompelublokki on selätetty ja nyt pitkästä aikaa olisi intoa ommella vatteita itselle ja ipanoille. Täytyy päästä kangaskaupoille, sillä omat kangasvarastot ovat tyhjät.