Menneen kesän puutarhahommia

Viime kesänä mun musta peukaloni alkoi vihertää. Ehkä siksi, että remontti on edennyt pisteeseen, jossa talo tuntuu työmaan sijaan kodilta. Piha sen sijaan on ollut traktorien mylläämänä työmaana. Tämä piha on vain niin iso, että puutarhaa ajatellessa meinaa iskeä lamaannus. Mutta pala kerrallaan...

Viime kesänä aloitimme tekemään istutusalueita talon ympärille. Kuvassa näkyy pätkä kivillä reunustettua epämääräistä vihreää. Se se on! Pituutta tälle kukkapenkille tulee lähes 70 m, joten ei tullut vielä valmiiksi männäkesän aikana.

Takapiha on ainoa alue, joka meillä on ollut vihreänä ja käytössä. Se on siivottu lasinsiruista niin, että siellä uskaltaa olla paljain jaloin. Siellä on ollut lasten leikit ja trampoliini ja kepparirata. Viime kesänä teimme pienen suihkulähteen.

Suihkulähteen ympärille teimme myös raparperinlehti-betonilaattoja. Niistä ei löydy tallesta yhtään kuvaa. Rajasimme takapihaa niin, että tien ja sen väliin jää metsikkökaistale. Nyt ei ole ihan yhtä paljon nurmikonleikkuuta kuin aikaisemmin ja pieni suojavyöhyke on käytännöllisempi.

Vanha, upea koivu on ollut lasten keinupuuna. Se on ollut ison pihlajan kanssa ainoa kaunis asia hoitamattomalla pihallamme. Tätä päätöstä jahkailimme kauan, mutta viime kesänä se sai lähteä. Päätös oli oikea, sillä sisällä oli lahoa vielä 1,5 m korkeudessa, josta puu kaadettiin. Puu oli niin lähellä taloa, että se olisi kaatuessaan tehnyt pahaa tuhoa koko laajennusosalle.

Kanto sai jäädä korkeaksi, sillä sitä on lähes mahdoton kokonaan poistaa ja bongasin Pineterestistä ihanan idean.

Kuva Pinterestistä

Idean toteutus jäi ensi kesälle :)

Palkkapäivinä otin tavakseni kurvailla kotiin puutarhamyymälän kautta. Aina oli jotan kivaa tarjolla.

Yleensä en tiennyt, mitä ostin. Tai kysyinhän minä, mutta unohdin jo matkalla kotiin. Tähänkin pensasmaiseen ihastuin lähes mustien lehtien takia. Sen istutin takapihalle ison kiven juureen jasmiinipensaan viereen.

Hyötytarhaakin aloittelimme loppukesän viinimarja- ja karviastarjouksista. Viinimarjaa on mustaa, punaista, valkoista ja vaaleanpunaista. Muutaman saimme jo maistiaisiksikin.

Metsästin vanhoja metsän puolelle karanneita ihanuuksia talon vierustan penkkeihin. Toivottavasti viihtyvät vähintään yhtä hyvin kuin metsässä!

Jasmiinipensaan saimme muutama vuosi sitten lahjaksi lainavauvamme adoptioperheeltä. Se on kasvanut jo aika suureksi ja tuoksu on ihana.

Juhannusruusu on harvoja pihallamme kasvavia vanhoja kasveja. Se on villiintynyt metsän reunaan. Olemme pikku hiljaa raivanneet sitä esiin ja se palkitsee kukkimalla vuosi vuodelta runsaammin. Yritimme myös siirtää muutaman villiintyneen alun. Saa nähdä, selviävätkö ne tästä talvesta.

Puutarhatonttukin meille tuli. Se löysi lopulta paikkansa muualta kuin tästä nokkospuskan juurelta, sillä nokkospuska sai lopultakin lähdöt.

Loppukesästä aloittelimme grillauspaikan tekoa. Putsasimme esiin kalliota talon ja saunan välistä. Tässä on mukavan suojainen paikka istua iltaa sitten joskus saunan jälkeen.

Monet kasveista olen valinnut ihan pelkästään syysvärin takia. Marja-aroniaa meillä on paljon. Se tuntuu kestävän hyvin hengissä näin tumpelopuutarhurillakin.

Taisin vähän hurahtaa piha- ja puutarhahommiin. Nyt oikein syyhyää sormia päästä taas keväällä jatkamaan.

Puutarhaunelmiani voi käydä katsomassa Pinterestin puolella, täällä.

Mihin se katos eli duuniboogie

Mun CV on malliesimerkki Mikki Hiiren CV:stä. Sinne on kertynyt rivejä 80-luvulta asti, ja pelkästään kahden viimeisen vuoden aikana: keppihevossirkuksen tirehtöörinä (no joo, yrittäjä siellä oikeasti lukee), sijaisäitinä, mysteerishoppaajana, media- ja markkinointikonsulttina (hah, puhelinmyyjänä oikeasti), myyntineuvottelijana (puhelinmyyjänä), myyjänä ja visualistina. Ehkä näitä pääosin sentään yhdistää myynnin ja markkinoinnin maailma.

 Tän vuoden alkajaisiksi mun piti aloittaa osa-aikaisena myyjänä kangaskaupassa. Niin aloitinkin, mutta sitä ennen aloitin melko rivakalla aikataululla myös osa-aikaisena visualistina henkselitehtaalla. Teen myynnin ja markkinoinnin hommia suunnittelusta someen ja verkkokaupasta kylmäsoittoihin. Tämä työ onnistuu kotoa käsin etänä. Miiru on assistenttina :)

Mä oon henkseli-ihminen, oon ollu teinivuosista asti. Musta henkselit vaan näyttää hyviltä ja sitä paitsi on tosi mukavia ja käytännöllisiä. Joten miksipä en houkuttelisi muitakin napsauttamaan lukot kiinni?

Ja kyllä vain, siellä kangaskaupassakin aloitin :)

Henkselitehtaan ja kangaskaupan lisäksi teen myynnin ja markkinoinnin keikkoja muillekin. Mietintämyssyssä on oman yrityksen perustaminen tälle alalle, mutta täytyy ensin tuumailla kunnolla. Aika yrittäjämäisesti nytkin toimin. Hmmm... Houkuttais ja toisaalta...

Antaa ajan näyttää.

Sijaisperhesaralla ollaan parhaillaan koulutuksessa. Toivon, että sen myötä saadaan päätöksiä tehtyä ja piste jollekin luvulle.

Alkuvuosi on tuntunut uusien töiden myötä kiireiseltä, vaikka eihän työtuntimääriä voi vertaillakaan yrittäjäaikoihin. Uudet jutut kuitenkin vie virtaa siinä missä tuovatkin. Kiitollinen olen, kun saan olla niin monenlaisessa mielenkiintoisessa mukana. Nyt tuntuu siltä, että rankan ja surun sumussa menneen viime vuoden jälkeen on taas virtaa.

Tervetuloa, Miiru!

Meillä on kaksi tallikissaa, Siiri ja Rolle, mutta ne eivät todellakaan ole mitään syliteltäviä ja siliteltäviä vaan varsin karskeja katteja. Niille maalaistalossa on ehdottomasti paikkansa, mutta kyllä sellaista siliteltävää, syliin käpertyvää versiotakin kaipaa. Niin paljon, että jokainen perheenjäsen on vuoronperään sen ääneenkin sanonut. Pentukaupoille asti aihe vain ei ole edennyt. Kunnes...

Viime kesä oli katastrofaalinen heinien suhteen. Me emme saaneet paalin paalia ja niinpä olenkin soitellut ostoheinän perään. Yhtä mahdollista heinävinkkiä seuraten rimpautin eräänä syyspäivänä, mutta vastaaja yllättikin minut kysymällä: "Soititko kissanpennuista?" No en soittanut - soitin väärään numeroon :D Pentueesta oli vielä yksi varaamatta ja lähelläkin olivat, joten tuntui että tämä kissa oli meille tarkoitettu. Heinäkauppoja ei tehty, mutta kissakaupat tuli!

Miiru ei sentään matkannut meille postitse pahvilaatikossa, vaan eräänä kauniina päivänä sen huristelimme hakemaan. Pennut olivat saaneet madotukset ja rokotukset ja eläinlääkäri oli ne tarkastanut. Miirua epäiltiin tytöksi.

Kotona on riittänyt leikittäjiä ja sylejä. Miiru on todella seurallinen ja rohkea.

Paavo ja Miiru ovat kuin kissa ja koira: ylimmät ystävykset. Yhdessä leikitään ja nukutaan ja herkut jaetaan kaverin kanssa.

Nyt Miiru alkaa olla puolivuotias. Pikkujouluylläriksi se kasvatti kaksi karvaista pallia, joten kollihan se on. Hyvä niin, sillä sen verran jätkämäinen habitus sillä nykyisin on. Jännä, miten näin pieni kissa täyttää kodin. Se on aina touhussa mukana. Meidän kissa.

Tervetuloa, Miiru ♥

PS. Pahoittelut kuvanlaadusta! Nämä menneiden juttujen kuvat olen kaivellut tallesta Googlen Kuvista, mutta pahus vieköön, nehän ovat siellä kutistettuina! Eikä tämä kännykuvien laatu alunperinkään häävi ollut... Mutta uusiin kuviin tulee varmasti vähän parannusta.

Tervetuloa, Omar-kukko ja kanarouvat!

Jos meillä kävi viime vuonna ovi ulospäin, niin kyllä se on näemmä käynyt sisäänkin päin :D Tämän helttajengin jälkeen on enää yksi tulokas esiteltävänä, joten eiköhän tänne blogiin vielä muistakin asioista juttua tule.

Ennen blogitaukoa meiltä kuoli edellisiä ruskeita tehotyttöjä, siis ruskeita munintahybridejä. Otimme syksyllä koristekanaristeytykset harmaan Rusetin ja Musta-Maijan. Viimeinenkin tehotytöistä vaihtoi hiippakuntaa talvella ja kevättalvella otimme kaksi risteytyskanaa lisää: pienen, vaalean Kinuskin ja ruskeankirjavan Kanamity Janen. Kohtuullisen sopuisaa oli kanasten elo, nokkimisjärjestksen alimmaisena oli Kinuski ja kukon paikan otti Musta-Maija. Kanat lähtivät taas tuttuun tapaan kesätöihin Tallipihalle ja palasivat meille syksyn viiletessä.

Olin viime vuoden puhelinmyyjänä. Soppareiden mukaan media- ja markkinointikonsulttina ja myyntineuvottelijana, mutta siis puhelinmyyntiä molemmat ja tuo myyntineuvottelija kuvaa hommaa paljon rehellisemmin. A-lehdillä viihdyinkin - siinä myyntineuvottelijan hommassa. Koulutus oli hyvä ja lehtivalikoima loistava: Apu, Eeva, Avotakka, Unelmien Talo&Koti (sen meiltä tehdyn joulujutun aikaan en olisi osannut aavistaakaan, että päädyn vielä myymään samaista lehteä, juttu siis tehtiin puoli vuotta ennen lehtimyyntihommiani), Viherpiha, Voi Hyvin, Maku, Kotivinkki, Tuulilasi, Mondo, Meidän Mökki, Meidän Talo ja vielä muutama muu - komea joukko. Toisin kuin moni luulee, työ ei ole tyrkyttämistä eikä kilttien eitä osaamattomien mummojen metsästystä. Olkaa huoleti, sillä suomalaiset mummot osaavat kyllä oikein hyvin sanoa: "Ei" :D

Kauppaa alkaa syntyä siinä vaiheessa, kun asiakkaan kanssa pääsee oikeasti juttelemaan. Ja se juuri on homman suola! Juttelin monen yksinäisen kanssa ja monen kiireisen. Juttelin vanhojen ja nuorten, terveiden ja sairaiden, miesten ja naisten kanssa. Puhuin pitkän puhelun saattohoidon loppusuoralla olevan kanssa, vaikka kauppaahan siinä ei tehdä. Puhuin lapsista, lapsenlapsista, vanhempien ja lasten suhteistä, harrastuksista, kodista, ruoanlaitosta, autoista. Kunnes yhden puhelun aikana aloimme puhua kanoista.

Tietenkin myyntityössä täytyy pitää fokus kaupassa. Juttelun aikana usein selviää asiakkaan kiinnostuksen kohteita, joiden perusteella voi tarjota juuri sopivaa lehteä juuri siinä oikeassa ja parhaassa paketissa hänelle.

Kanajutuissa kuitenkin pääsimme siihen asti, että heillä oli aivan ihanaluonteinen kukko, joka syksyn kylmetessä oli tarkoitus pistää pataan samoin kun sen kanarouvat. Ja eihän huipputyyppejä pataan laiteta! Siispä jatkoimme juttua työajan ulkopuolella ja niin meille muutti talvihoitoon ruskea tehojengi: Omar-kukko lempikanansa Laventelin kanssa ja kyytiin mahtui vielä kolme muuta ruskeaa rouvaa.

Kanoissa on todellisia persoonoita. Dora on todella kiinnostunut ihmisistä. Jos kanalassa sylittelee jotain muuta kanaa, Dora lentää syliin ja änkeää myös siliteltäväksi. Se kulkee pihalla ihmisten luona: hengaa verstaalla pojan ja Miehen kanssa, kipittää koulutaksia vastaan ja levittelee tallissa tavaroita minun talikoidessani.

Tämä jengi ulkoilee päivittäin, säällä kuin säällä. Välillä vain pikapyrähdyksen ja välillä niitä saa tosissaan etsiä ja paimentaa takaisin sisälle.

Enimmäkseen hyvin kanajengin kanssa on mennyt. Kurjaa tällä parvella on se, että ovat keksineet munien syönnin. Siispä virittelimme vierintäpesän, jos munat vierivät turvaan kouruun heti kanan alta. Osa munii lattialle ja sieltä nämä ryökäleet munat syövät, mutta n. puolet munista saadaan nyt ihmisten iloksi. Aluksi oli häiriökäyttäytymisenä myös ulosteen syöntiä, mutta se loppui matokuurin ja munintarehuun siirtymisen jälkeen.

Munat ovat kanojenpidossa tietysti kivoja, mutta ovathan nämä tosi kivoja ihan lemmikkeinäkin ♥

Tervetuloa, Nelli ja Petteri!

Luokkakaverini vuosi(kymmeni)en takaa postasi facebookiin kuvia pupujensa iloisesta perhetapahtumasta. Poikue oli jättikaniristeytyksiä ja voi, miten söpöjä! Olemme silloin tällöin puhuneet kanien ottamisesta ja takavuosinahan meillä olivat muutaman talven hoidossa angorakanit Simo Rusakko ja Ruusu. Jättikaneista olimme puhuneet, sillä niiden turkki ei juurikaan vaadi hoitoa ja ne kestävät tallin talvilämpötilassa. Sitä paitsi meillä oli tallissa vaarallisen tyhjiä karsinoita ja senhän tietää, miten sellaisten kanssa käy: tyhjänä ne eivät pysy. Siispä mieluummin kaksi pupua kuin lisää kolmijalkaisia poneja!

Heinäkuussa huristelimme hakemaan puput. Harmaa on poika ja sai nimekseen Petteri.

Kirjava on tyttö ja sai nimekseen Nelli Nelisilmä.

Aluksi puput asuivat kanalassa, sillä kanat olivat taas kesäduunissa Tallipihalla.

Syksyn lähestyessä muutimme vanhan ponikarsinan kanilaksi.

Syksyllä Petteri teki reissun eläinlääkäriin ja ajoitus meni nappiin, sillä pikkupupuja ei meille tullut. Tämä aina kanien kanssa jännittää :D

Kani on kiva lemmikki, varsinkin tallissa, sillä sen hoito ja ruokinta on niin samanlaista kuin hevosen. Meillä eläimiä on sen verran, että niiden hoitoon lohkeaa päivästä iso osa, joten on hyvä, että ruokinta ja karsinoiden siivous menee kaikilla samaan tahtiin.

Tervetuloa, Nelli ja Petteri!

Tervetuloa, Keijo Koo!

Hän se on, Keijo Koo.

Kotilo saapui meille esikoisen viime kesäiseltä kummikyläilyreissulta terraarioineen, pala kurkkua ja seepiansuomu eväänä. Mun ensireaktio oli tyyppiä "Free Keijo". Mulla on aika jyrkkä käsitys luonnoneläinten kanssa seurustelusta: niitä on antoisaa ja mielenkiintoista seurata, mutta niille ihmisestä ei ole muuta kuin haittaa, uhkaa ja kuolemaa, joten koskaan ei kosketa - ei edes kastematoon. No joo, leppäkerttujen kohdalla oon heltynyt ja niille meilläkin on laulettu ja isoista sarvikuonokkaista ja varsinkaan niiden toukista nyt vain ei lapsi pysty pysyttelemään erossa. Mutta nekin on kaikki pienen tarkastelun jälkeen päästetty sinne, mistä ne otettiinkin.

No niin, viinimäkikotilo siis tuli. Pojalla loistivat silmät, kun kertoi sen olevan Keijo Koo. Julistin välittömän kotilonvapautusreissun startanneeksi, mutta hellyin: tutkikoon poika kotiloa muutaman päivän. Ruoka (kurkut, viinirypäleet, kirsikat, salaatti ja voikukanlehdet) kotilolle näytti maistuvan ja se vaikutti muutenkin hyvävointiselta. Sitä paitsi meidän pitäisi miettiä, mihin sen vapauttaa, täällä kun ei ole sen lajitovereita - tai muitakaan kotiloita - näkynyt. Onkohan täällä ympäristö sille sopiva? Sovimme, että kotiloa ei pidetä kädessä, sillä ihmisen ihon hiki tai saippuan ja käsirasvan kemikaalit saattavat polttaa näiden ihoa.

Muutama päivä kului. Lähiympäristöstä emme kotiloita löytäneet. Keijosta tuli vaivihkaa perheenjäsen. Kun sen muovinen terraario siivotessa halkesi, kävin ostamassa lemmikkiliikkeestä uuden.

Tällä hetkellä Keijo Koo asustaa terraariossaan pojan huoneessa. Se on vetäytynyt talviunille lemmikkiliikkeestä ostettuun puiseen mökkiinsä. Hengissä se on, sillä välillä se käy hakemassa palan salaattia evääksi mökkiin ja jatkaa sitten uniaan.

Keijo Koo taisi sittenkin tulla jäädäkseen. Viinimäkikotilot voivat elää 10 - 20-vuotiaiksi, joten yhteisiä vuosia saattaa edessä olla vielä paljonkin. Keijon ikää on mahdoton arvioida, mutta niin iso se oli jo tullessaan, ettei se ihan poikanen ainakaan voi olla.

Lemmikkinä kotilo on kiva ja helppo. Sen elämää on mielenkiintoista seurata varsinkin valoisampaan vuodenaikaan, kun se on aktiivinen. Kovin kiinteää suhdetta ainakaan meidän Keijomme ei ole ihmisiin luonut, muttä näyttää tunnistavan pojan, joka sitä ruokkii. Kotilot ovat kaksineuvoisia, joten jos suunnittelet useamman kuin yhden ottamista, on munia ja sitä kautta iloista ja lukuisaa perheenlisäystä luvassa, jos et munia tuhoa. Täältä löysin hyvin kootun blogin kotiloista ja niiden hoidosta, joten jos kiinnostaa, niin kannattaa tutustua.

Tervetuloa siis Keijo Koo, a.k.a. Lötkö ♥