tiistai 27. tammikuuta 2015

Totuuden hetki, Poju

Pojun koeaika meillä lähestyy loppuaan. On päätöksen aika.


Tätiratsuksi Pojua ei voi tituleerata hyvällä tahdollakaan, sen verran vauhdikas se on. Ja tätiratsua minä lähdin hakemaan. Sellaista rauhallista, jolla voisin lipua maiseman halki näkymiä ihaillen. Mutta ei mun temperamentillani kovin pitkään taidettaisi tuollaisesta touhusta nauttia. Taisin kaivata hevosta, jonka kanssa minulla olisi varma olo. Sellaista, jonka satulassa ei koko ajan tarvitse varautua yllättävään rodeoon. En minä vauhtia pelkää. Pojun satulassa minun on hyvä olla.


Poju on ratsuna kokematon, mutta tämän vajaan kuukauden aikana se on mennyt hurjasti eteenpäin. Se ymmärtää ja kuuntelee painoapuja ja peruspohkeita jo. Ennen kaikkea se tuntuu haluavan oppia ja nauttii yhdessä työskentelystä.

Se alkaa vähän sietää ohjasotettakin juoksematta sitä karkuun. Jätin turparemmin kokonaan pois ja vaihdoin ohuehkon kolmipalakuolaimen paksuun niveleen. Se ei enää auo suutaan ja visko päätään juurikaan. Olemme päässeet harjoittelemaan asetuksia ja taivutuksia.

Tallissa Poju käyttäytyy hyvin. Kengittäjä ja eläinlääkäri pystyvät toimimaan sen kanssa ilman sen suurempia erikoisjärjestelyjä. Kuljetusvaunuunkin Poju tuli meille tullessaan ihan fiksusti.


Joulutorilla tienaamistani myynneistä meidän piti hankkia laajennuksen portaisiin kaide. Jos ostan Pojun, saamme vielä pitkään katsella tätä raakapuista tilapäiskaidetta ja kaivella tikkuja kämmenistämme.


Eihän tuo nyt niin ruma ole, eihän? Eivätkä ne tikut niin paljoa satu!


Olen ratsastanut Pojulla melkein joka päivä. Kentällä ja maastossa ja lumen peittämillä sänkipelloilla. Poju tulee tarhasta hommiin aina mielellään. Poju nauttii, kun harjaan sitä. Seisoo hoitokarsinassa samoilla kavionsijoillaan, vaikken edes laittaisi sitä kiinni. Voin pöhköillä sen kanssa ja ottaa hulluja selfieitä. Voin syöttää sille herkkuja kädestä ja silittää sen pörröistä talviturkkia. Voin pussata pehmoista vaaleanpunaista kohtaa sen turvassa. Voin lämmitellä käsiäni sen paksun liinaharjan alla.


Juuri tätä minä haluan.

9 kommenttia:

maarit kirjoitti...

Kuulostaa oikeen hyvälle tuo teidän yhteistyö.
Ei muutakun kaivelet vaan tikkuja kämmenistä ja nautit Pojusta täysin rinnoin
Ihania kuvia ;D

Anonyymi kirjoitti...

Ihan selvästi Poju on valinnut sinut ;) Vai miten päin se nyt onkaan!
PS. Ainahan sen ylimmäisen kaiteen voi päällystää jollain :D t. Raija

piaeliina kirjoitti...

Minulle tuli kans mieleen, että Poju valitsi sut! Eikös koiristakin sanota, että koira valitsee isäntänsä, eikä päinvastoin.
Onnellisia yhteisiä hetkiä teille toivon ja laita vaikka matto siihen kaiteelle roikkumaan :)

Jasmiina kirjoitti...

Kiitos, Maarit, Raija ja Piaeliina :)

Tuota kaidetta on metritolkulla vielä lisää tuon kuvassa näkyvän pätkän lisäksi. Mutta siinäpähän se on paikoillaan :D

Unikuu kirjoitti...

kuulostaa ihanalta vaikka tätiratsu poju ei sitten ollutkaan.

Anonyymi kirjoitti...

Näyttää hevonen riskistyneen selvästi teillä olo aikanaan, kun vertaa vanhoihin kuviin. Hyvää taitavat molemmat tykätä, heppa ja heppatyttö! =)

-Johanna

Anonyymi kirjoitti...

Kaide on vain puuta ja se on puuta vaikka olisi kuinka hiottu ja lakattu. Poju on jotain mistä sinulla on paljon enemmän iloa pidemmän päälle. Uuden kaiteen unohdat parin päivän päästä. Pojun hörähdys palkitsee sinut joka päivä.

Jasmiina kirjoitti...

Kiitokset kivoista kommenteista!

Kyllä nää elukat on se syy, miksi me maalla asutaan. Ihan oikeaan osoitteeseen menevät rahat :)

Poju on tosiaan riskistynyt meillä ollessaan. Hurjan nopeasti sillä nousee kunto! Sillä on startattu viimeksi vuosi sitten, joten aiempi treenaus näkyy kyllä nytkin. Ihan parasta on, että huomaan omankin kuntoni kohoavan :)

Jasmiina kirjoitti...

Kiitos, Anne! Eikös ollakin Pojun kanssa ihan samikset - enemmän intoa kuin älliä :D

Pojusta tehtiin kaupat eilen. Nyt se on virallisesti minun - ja minä sen.