River deep, mountain high

Kesällä meillä kävi toimittaja ja kuvaaja Voi Hyvin -lehdestä. Juttu ilmestyy seuraavassa, 14.10.2015 ilmestyvässä numerossa. Juttua varten jouduin (tai sain) miettiä paljon omaa elämääni, urapolkuani ja yrittäjyyttä. Tuo myllerrys on jatkunut ajukopassa kesäkuisesta jutuntekopäivästä alkaen. Elämän tapahtumat ovat paljon sattumaa, monen asian summaa. Minulla ei ole suvussa tai muuten lähellä yrittäjiä, joten koko yrittäjyys on opeteltava kantapään kautta. Tänään minulle kirkastui muutama asia yrittäjyydestä. Luultavasti myös itsestäni.

Eilisiltana Mies ajoi kaupa-autolla vielä toisenkin testilenkin. Yhteensä 100 km eilisten korjausten jälkeen. Auto toimi kuin unelma.

Tänä aamuna kello herätti aikaisin. Ripsiväriä, kahvia jne. Kapusin rattiin ja käynnistin. Pakoputki paukahti kerran, mutta siiten pörähti iloisesti. Pääsin postilaatikolle, kun auto alkoi röpeltää. Kosteutta? Jatkoin toiveikkaana matkaa. Pääsin sata metriä, kunnes auto lakkasi kokonaan liikkumasta. Moottori ei vastannut kaasuun ja lopulta sammui hirmuisen röpellyksen saattelemana. En saanut sitä takaisin pihaan, joten Mies riensi taas tienvarsikorjauksiin.

Tuntia myöhemmin luovutimme. Kleinari palasi kotipihaan hinausköyden päässä.

Keitimme kahvit ja siirsin tavarat kauppa-autosta Jeeppiin. Päätin pitää ompelupäivän, kun puodilla kerran pitäisi käydä ja ettei tämäkin työpäivä valuisi ihan kokonaan hukkaan. Puodin pihassa naapuri ihmetteli, miten olen sunnuntainakin töissä. Olin ihan hölmistynyt: joka suununtaihan minä. Ja lauantaisin myös. Minulle ei ole tullut edes mieleen, että olisin viikonloppuna vapaalla ja tuntui hassulta, että joku ajatteli niin, kun minua ei puodilla silloin näy. Itselleni myyntitapahtumien kiertäminen on niin näkyvä osa työtäni, että oli uusi ajatus, että jollekin se on näkymätöntä.

Minun ommellessani puodilla - ja voi onnea: palvellessani asiakkaita! - Mies alkoi syventyä kleinarin vikaan. Tai luultavammin vikoihin, niitä kun on todennäköisesti monta päällekkäin. Startatessa kaasari pärskäytti bensat pitkin moottoria ja koko kapistus syttyi tuleen. Onneksi sammutin oli lähellä! Bensapalo ei vielä yhteen jauhesammuttimelliseen talttunut vaan perään päästeltiin aimo annos vettä. Otso oli reippaasti hakenut letkun Miehen käyttäessä sammutinta ja suunnannut sen Miehen ohjeiden mukaan. Minun pieni palomieheni!

Kauppa-auton kanssa ollaan toivottavasti päästy nyt pohjalle asti. Ulkotapahtumakauteni loppui tältä vuodelta pyrotekniikkaan.

Facebookissa olen saanut niin hyvää tarkoittavia, vahingoniloisia kuin hilpeitäkin kommentteja automurheistani. Yrittäjäystävät ymmärtävät, mitä merkitsee, kun jää viikon - tai useamman myynti tekemättä. Yleisin neuvo on hankkia traileri, jolla voisin kuljettaa kauppa-autoa tapahtumiin. Toiseksi yleisin on luopua koko autosta tai jopa yrityksestä - tai ainakin pitää taukoa.

Enpä taida noudattaa mitään noista. Jos olisin luovuttavaa tyyppiä, meillä ei olisi tätä maatilaa eläimineen. Meillä ei luultavasti olisi myöskään lapsia, sen verran kova pala oli ensimmäisen raskauteni päättyminen leikkaussaliin kohdunulkoisena ja tuomio lapsettomuudesta. Emme antaneet periksi, vaikka Otson odotus kesti viisi vuotta. Emme antaneet periksi, kun jouduimme tekemään päätöksen edellisen talomme myynnistä sen vasta valmistuttua. Emme antaneet periksi, kun Mies joutui irrottamaan nykyisestä kodistamme joka ikisen lattialaudan ja pesemään ja hiomaan ne yksitellen. Emme antaneet periksi, kun siivosimme hiomakoneella vuosia autiona olleesta talostamme kaikkia mahdollisia eritteitä, joita lähtee ihmisistä, kissoista ja pienistä tulipalon aluista. Emme antaneet periksi, kun remontin edetessä paljastui aina vain uusia ja uusia rahareikiä, joihin meillä ei riitä budjetti. Emme anna periksi vieläkään, kun talon remontti on jatkunut pian kahdeksan vuotta. Meillä ei ole ollut apunamme sukulaisten ja läheisten turvaverkkoa tai mojovia - tai edes pieniä - perintöjä. Olemme tehneet kaiken itse.

Olen kuullut varmasti satoja kertoja: "Oi, minäkin haluaisin tuollaisen talon/ eläimiä/ kauppa-auton". Ja sitten aina tulee mutta. Ei meillä ole ollut mitään enempää. Me vain emme ole antaneet periksi silloinkaan, kun se olisi ollut järkevämpää. Meillä ei ole muttaa.

Tänään juuri tajusin, että periksiantamattomuus on yksi yrittäjän ominaisuuksista. Ja minulla ON se! Se oli riemastuttava oivallus!

Silti, voimauttavista oivalluksista huolimatta, minulla on koko ajan mielessä Suunnitelmat B, C ja D. Ainakin. Voin tehdä elämässäni ihan mitä vain, yrittäjyys ei ole ainoa vaihtoehto ja voin ihan hyvin luopua siitä.

Tänään puodilla kävi hämmästyneitä, uteliaita ja jopa riemastuneita asiakkaita. Osa sunnuntaikävelyllä, osa facebookista aukiolohuikkaukseni huomanneena. Voi, miten paljon hyvää mieltä! Puotipäivä pelasti katastrofaalisen myyntiviikonlopun. Vain Elämää -ohjelmassa korviini osui, kun Vicky sanoi välillä olleen taloudellisesti todella tiukkaa ja että jollain on aina selvitty kädestä suuhun ja eteenpäin. Tämän kokemuksen jakavat varmasti monet yrittäjät ja artistit. Tätä voi olla vaikea ymmärtää heidän (teidän), joilla seuraava palkka, seuraava työttömyyskorvaus on tulossa tiettynä päivänä. Vaikka sitä ei olisi paljon, se on kuitenkin tulossa. Sitä varmuutta ei itsensä työllistävällä ole. Aamupäivän mietin kuumeisesti ensi viikon ruokalistaa lähes nollabudjetilla, puotipäivän jälkeen olo on helpottunut: ruokaa on ensi viikollakin.

Kotona huomasin yhden päivän asiakkaista jakaneen fb-päivitykseni. Tällaista mainosta ei voi rahalla ostaa. Puotipäivän jäljiltä kohonnut mieli nousi uusiin sfääreihin!

Viime aikoina hallituksen leikkaussuunnitelmat ovat jakaneet kansaa. On ollut kamalaa lukea yrittäjiä koskevia kommentteja. Näkeekö joku todella minut ahneena kahmijana? Onko todella ihmisiä, jotka eivät usko, että aloittava pienyrittäjä saattaa sitkutella vuosia kokonaan ilman tuloja tai lainarahan turvin? Millainen olisi yhteiskunta ilman yrittäjiä ja yrityksiä?

Jostain mainoksesta bongasin laulaja Sannin lauseen: "Oman jutun kanssa ei synnytä. Se pitää tehdä." Minulla on vapaus valita. Voisin valita helpomman tien. Moottoritien äänivalleineen. Mutta luulen, että sillä hankalammalla polulla on upeammat maisemat!

Kiitos tämän päivän (ja kaikkien muidenkin) asiakkaille: ilman teitä koko yritystäni ei olisi. Teitä toisia yrittäjiä, teitä työntekijöitä, teitä eläkeläisiä, teitä työttömiä, teitä virkamiehiä, teitä opiskelijoita. Meitä.